Liikkeellä huonoon aikaan

Vanha mies katsoo silmiin ja kertoo: ”Saimme kahdesta eekkeristä peltoa kaksi ämpärillistä auringonkukansiemeniä. Se riittää noin kahteen litraan öljyä. Maissia emme saaneet ollenkaan. Omista kolmesta eekkeristäni peltoa sain vain kaksi säkillistä maissia.”

Istumme tembe-talon pihapiirissä ja puhumme viimeisimmästä satokaudesta. ”Täällä sato pyörittää kaikkea. Näemme sen kouluissammekin. Jos sato on huono, perheet eivät voi ostaa koulupukuja ja maksaa koulumaksuja, ja lapset eivät tule kouluun. Monet ovat ennen satokautta joutuneet lainaamaan rahaa ostaakseen ruokaa, ja nyt huonon sadon myötä heille ei jää käteen mitään. Heillä on ’pancha tumboni’ (rengasrikko mahassa)”. Laskemme myös seurakuntien pelloilla, ettei osalla pelloista tulot kattaneet edes viljelykustannuksia. Eräälläkin kylällä ämpärillinen maissia kahdelta eekkeriltä peltoa. Sillä ei paljon juhlita. Kehoitan säästämään maissin ja tarjoamaan sen ihmisille jouluateriana.

On kummallista, että samalla reissulla näkee kaksi niin vastakkaista maailmaa. Innokkaiden kirkkojen rakentajien kylät, joissa kehitys kulkee nyt kohisten eteenpäin, ja toivo paremmasta on koko ajan läsnä, ja joissa samalla tuleva nälkä on jo tiedossa, mutta siitä ei vielä paljoa puhuta. Ihmisten kyky elää nykyhetkessä on täällä siunaukseksi. Iloitaan ruoasta, joka tänään on lautasella, huolet tulkoot sitten ajallaan.

Sama tarina on kuultavissa lähes kaikilla kylillä, joilla vierailemme. Ihmiset kertovat siitä, kuinka sääolot tai ainakin sadot ovat muuttuneet. Alueet, joilta ennen kuljetettiin ruokaa muille alueille, ovat olleet nyt toistuvasti nälkäavun varassa. Osasyyllinen on maissi. Se on herkempi kuivuudelle, kuin perinteiset viljat, mutta ei sekään selitä kaikkea. Meatun alueella eräs alueen maatalousneuvojista kertoi, ettei maissi aluksi ollut ongelma. Eihän sen viljely olisi voinut yleistyä, jos se ei olisi menestynyt ja tuottanut satoa. ”Mutta nyt perinteisetkään viljat eivät takaa satoa. Alueellamme on jo seitsemän kylää, joilla hirssikin kuoli pelloille.” kertoi Meatun alueen maakuntajohtaja nälän ollessa kovimmillaan. ”Enään ei voi luottaa siihen, miten ennen viljelyistä opetettiin. Kaikki on muuttunut. Mistä tämä johtuu?” kyseli yksi jututtamistani viljelijöistä. Syitä voi olla monia. Arvailen syyksi ilmastonmuutosta. ”Ennen täällä oli vaikea vuosi noin kymmenen vuoden välein. Nyt edellisestä nälästä ei ennätetä selvitä, kun jo uusi on ovella.” kertovat miehet.

Minulla nousee miesten kysymyksistä mieleen muutaman vuoden takainen järkyttävä lento-onnettomuus. Silloin valtameren päällä lentänyt kone joutui pahoihin ongelmiin. Koneen lepovuorossa ollut kapteeni säntäsi ohjaamoon, mutta ei pystynyt pelastamaan konetta ja sen matkustajia. Merestä nostettuun mustaan laatikkoon oli tallentunut kuinka koneen kapteeni hokee viimeiseen asti: ”Mikä meillä on vikana? Mikä tätä konetta vaivaa?” Ei ollut paljoa vastauksia, oli vain selvää, että jotain oli vialla. Näin täälläkin nyt kysellään. Minulla puolestaan ovat samat lentokapteenin tuskaiset kysymykset pyörineet mielessä, kun olen lukenut uutisia Suomesta. On paljon sellaista keskustelua ja päätöksentekoa, joka laittaa kysymään: Mikä meitä vaivaa? Mihin me oikein olemme menossa?

ruokavarastoja tembe-talon pihassa

Ilmastonmuutoksesta en osaa sanoa juuri mitään. Olen kyllä lukenut siitä artikkelin toisensa jälkeen. Onko ilmasto lämpenemässä vai kylmenemässä? Ainakin se on ollut paikallisesti muuttumassa. Jotain on ilmassa. Siitä nämä kaikki kysymykset täällä kertovat. Mikä täällä on vikana? Miten nämä ihmiset voivat selviytyä, jos tällainen jatkuu? ”Monet sukumat ovat lähteneet uusille alueille. Monet ovat suunnanneet etelään, jossa ovat kuulleet saatavan parempia satoja. Nyt siellä on syntynyt ongelmia karjankasvattajien ja maanviljelijöiden välille.” kertovat miehet. Ilmaston muuttumisen ennustetaan aiheuttavan laajoja muuttoliikkeitä. Onko tämä jo alkua sille, vai ovatko ihmiset vain aina kulkeneet ”sopivien laidunten perässä”?

Nuoren perheen isä nojailee tiiliseinään. Kyselen kuulumisia. Hän kertoo hymyillen itse voivansa hyvin ja lasten ja vaimon myös olevan kunnossa. Kysyn millaisen sadon hän sai. ”Hyvän, meillä on nyt ruokaa”. Kun kysyn, miten pitkään hän arvelee ruoan riittävän, hymy miehen kasvoilta katoaa. Hän on hetken vaiti ja sanoo:  ”En halua ajatella sitä. Nyt on ruokaa.” En halua kysellä häneltä enempää, puhumme muusta. Toisilta perheiltä saan vastauksia. ”Meillä ruoka riittää marraskuulle.” Toisilla menee vähän paremmin: ”meillä on ruokaa jouluun asti.” Mitä sitten tapahtuu? Pysähtyykö kylien iloinen elämänvire ja halu kehittää taas silloin? Kuka jaksaa ahertaa, jos on 'pancha tumboni'?

Ruoka olisi nyt halpaa, kun satokausi on juuri loppunut. Pian ruoan hinta nousee ja se lisää ongelmaa. Pyydän seurakuntien ihmisiä opettamaan, että kenellä vain on varaa, ostaisivat nyt ruokaa varastoon. Mitenhän nämä ihmiset taas selviävät? Mitähän itse tekisin, jos olisin yksi näistä pellonreunan miehistä? Mitenhän kertoisin lapsille, ettei koulu alkaisikaan syyskuussa, ja että olisi vähän kovaa sitten taas joulukuussa?

Kaikesta huolimatta ihmiset toivovat.  He eivät jää liiaksi miettimään, onko nyt lämpenemässä vai jäähtymässä, vaikka kyselevätkin. Heitä kiinnostaa se, mitä kannattaisi laittaa peltoon, että saisi satoa? Toivottomuuteen ei täällä törmää juuri ollenkaan. Kaikki myös kuulostivat jatkavan peltoprojektiaan, vaikka tämä ensimmäinen kerta ei ihan toiveita täyttänytkään. Perheet valavat ja polttavat tiiliä, ja aikovat seuraavan sadon turvin käydä rakentamaan uutta taloa.

Mutta se onkin sitten jo oma tarinansa..