Sanoma Leo

Kulunut vuosi on ollut yksi parhaista toimintavuosista Sinema Leo -elokuva-automme historiassa. Erilaiset tapahtumat vetivät yhteensä noin 88 500 osallistujaa kymmenillä eri kylillä järjestetyissä lukuisissa eri tapahtumissa. Palautteen perusteella konsepti on toimiva, ihmiset ovat kiinnostuneita ja osallistujia riittää. Sain eilen kirjeen yhdestä kohdealueemme seurakunnista. Toivoivat että työtä jatkettaisiin, koska elokuvat ja evankeliointi olivat lisänneet kirkkoon osallistujien määrää. Sinema on kuitenkin vain yksi ihmisiä kokoavista toimintamuodoista, joita lähetstyön rintamalla tavataan. Suuria väkijoukkoja on tavoitettu kuluneena vuonna muuallakin.

"Urut ovat paras lähetystyöntekijä, sillä ne tuovat niin paljon uusia ihmisiä kirkon toimintaan mukaan!” tuumaa joulun alla julkaistussa haastattelussa Pietarin Pyhän Marian kirkon pappi Mihail Ivanov Suomen Lähetysseuran kotisivuilla. Tasokkaat urkukonsertit vetävät Pietarissa satoja ihmisiä kirkkoon, tyhjää tilaa ei jää ja lisäpenkitkin täyttyvät. Konserttien alussa kerrotaan Luterilaisen kirkon toiminnasta ja kristinuskosta. Seurakunta on lähtenyt kasvamaan. Mahtava uutinen!

Kuulin myös amerikkalaisesta seurakunnasta, jonka messut olivat hiipuneet. Muutamia ihmisiä kerrallaan tuli perinteiseen jumalanpalvelukseen. Otetaan joukko ihmisiä ja seurakunnan vastuunkantajat ja vanhan messun ympärille aletaan tehdä uusia messuja. Joka sunnuntaille valmistellaan useampia perättäisiä messuja. Kaikissa on samat raamatunkohdat ja saarna mutta muuten toteutus, musiikkit ja vapaaehtoiset vaihtelevat. Samalla se perinteinen jumalanpalvelus on pysynyt muuttumattomana omalla paikallaan, (sen nimeksikin on annettu ”perinteinen jumalanpalvelus”) niitä varten, jotka kokevat sen omakseen. Sunnuntaisin on useampia erilaisia messuja peräkkäin ilman ajatusta, että joku messuista olisi arvokkaampi. Seurakunta on kasvanut hurjaa tahtia.

Kauneimmat joululaulut, raskaat joulut ja muut joulun ajan tapahtumat ovat vetäneet kirkkoja ja saleja täyteen ympäri Suomen. Mitä näissä on sellaista, joka joulun loputtuakin vetäisi ihmisiä Jumalan sanan ääreen?

Uskon, että joka paikassa on mahdollista löytää se jokin, joka saa ihmiset suuntaamaan askeleensa kohti kirkkoa. Kaikkialla ei toimi Sinema Leo (= elokuvat tänään), mutta varmasti joka paikassa on mahdollista löytää oma ”SANOMA Leo”  joka saa tämän päivän ihmiset osallistumaan. Rohkeasti ainakin kannattaa kokeilla! Mitä jos alkava uusi vuosi muistettaisiinkin jatkossa Suomen kasvavan kirkon vuotena!

Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Mikko

Harmaa mies - Joulusatu

Kun mietin, miten muistaisin teitä, tämän blogin lukijoita, kommentoijia ja sivulle sattumalta osuvia, päädyin siihen, että kirjoittaisin teille joululahjaksi sadun. Laitan tämän nyt jo vähän ennen joulua, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Tästä se alkaa:

Harmaa mies

Eilen kävin kaupassa, oli joulukausi jo alkanut. Räntäsateen laikuttamat hymyttömät hahmot työnsivät ostoskärryjään ja lukivat vakavina ostoslistojaan reipasta joulumusiikkia sietäen. Ostin pienen purkin silliä ja kotiini palasin. Aloin pottuja keittämään. Kun ne kattilassa kiehuivat, odotin ja ulos ikkunasta katselin. Huomasin, kun toisella puolen katua yksi puu huojui toisin, kuin ne joita alkutalven tuuli taivutti. Katulampun valossa näin; harmaa mies oli koivuun kiivennyt.

Ei miehellä olisi pitänyt olla siihen puuhun mitään asiaa, mutta siellä hän oli. Kostea lumi kimmelsi harmaalla puvuntakilla ja harmailla housuilla. Jotain hän siellä puuhasi pienen hetken ennen kuin hän linkkuuveitsen taskuun taitteli ja alas puusta kiipesi. Vielä puun juurellakin hän jotain touhusi, ja jos oikein näin, hän hymyili. Sitten hän lähti kohti kaupunkia. Kun tarkasti tähtäsin, puun latvuksessa pienen laatikon näin.

Jäin asiaa pohtimaan.

Kiinnostuin hänen puuhistaan.

Pyysin tuttujanikin auttamaan

Jos sattuisivat huomaamaan.

He riensivät heti kertomaan,

kun näkivät hänet touhuissaan.

Päivät kulkivat kulkuaan,

Joulukalenterit luopuivat luukuistaan,

Ja mies vain jatkoi puuhiaan.

Pieniä laatikoita ilmaantui puiston puihin ja muualle, kadun varrelle ja keskustaan. Niitä katselin ja mietin miksi hän laittoi niitä puihin roikkumaan. Koskaan en päässyt sitä kysymään, aina hän lähti hymyillen edeltä kulkemaan. Juuri ennen joulua en miestä nähnyt enään puuhissaan. Arvelin laatikkoleikin siihen loppuneen.

Sitten aamulla heräsin uuteen ääneen,

ensin  hieman utuiseen,

tuskin kuuluvaan, mutta kauniiseen

joka sekoittui aamun raukeaan hiljaisuuteen,

ja oikeaan lumisateeseen.

Se ei häirinnyt, vaan toi väriä aamun harmaaseen,

lämpöä kaupungin viileyteen.

Siinä oli iloa joka sai kasvot hymyn virneeseen.

En tiennyt mistä ääni oli peräisin, pystyin sen kuulemaan, en suuntaa siitä heti ottamaan. Se oli musiikkia paljon suurempaa, joka hengitti hyvällä rytmillä. Siinä oli ilmaa, pakkasyön puhdasta raikkautta, lämpimän merenrannan hoitavaa tuoksua ja kevyttä iloista juoksua. Siinä soi ensimmäisen joulun kirkas tähti ja kapaloidun lapsen puhdas tuoksu. Sitä kaikkea tuli sävelinä siitä pienestä puunlatvan laatikosta, koivun valkoiselta rungolta, naapurin tammen oksalta ja lyhtypylvään harmaalta varrelta.

Lähdin kaupungille kävelemään ja näin sen paljon muuttuneen. Painuneet päät olivat pystyssä, ihmiset kulkivat ja iloa tunsivat. Musiikki tarttui vaatteisiin ja sai niiden värit vaihtumaan. Jokainen lauloi aamun uutta sävelmää. Menivät töihin tai kotiin hymyillen, pientä laulua laulaen. Arvelin, etteivät heidän kaikki taakkansa olleet hävinneet, mutta ne olivat keventyneet.

Kävelin koivun juurelle ja ohuen johdon näin. Otin johdosta kiinni ja lähdin kulkemaan sen päätä päin, sitä tuoreessa hangessa seurasin. Se kulki puulta koilliseen. Se kiipesi latvaan vaahteran, siellä roikkuvaan rasiaan ja laskeutui alas uudelleen. Se kiipesi kolmannen oksalle ja tuli toista puolta takaisin, taas ylös latvukseen ja sieltä kuusen hankalaan tiheyteen. Johtoa seurasin kunnes laskuissa sekosin, moneeko puuhun kiipesin ja kahdeksaan lyhtypylvääseen, kaikissa niissä sen pienen laatikon näin. Hengästyin ja hymyilin.

Johto vei kaupungin laidalle, talon takapihalle, harmaalle vajalle ja vajan oven alle. Koputin oveen ja sen avasin. Löysin pienen patteriradion, johon johto näytti johtavan. Radion vieressä oli sänky ja sängyllä makasi mies, harmaassa juhlapuvussaan, hiljainen hymy kasvoillaan. Miehen näin nukkuneen, en halunnut häntä herättää. Kaupungin apatia oli ollut tappavaa.

Oli halunnut saada sen muuttumaan.

Ei ollut jäänyt apua anomaan,

oli itse alkanut toimimaan.

Oli saanut koko kaupungin laulamaan.

Uutta väriä maalaamaan.

Hymyillen toisia kohtaamaan.

Painoin oven hiljaa kiinni ja hyräillen kaupunkiin palasin. Sen koivun kohdalla pysähdyin ja musiikkia hetken kuuntelin. Pystyisinköhän minäkin jotain tekemään, iloa toisille tuottamaan. Sen ei täytynyt olla kovin vaikeaa, kun harmaa mies ja patteriradio,  nuokin kaksi siihen pystyivät. Ajattelin naapurista aloittaa ja menin ovelle sanomaan: "tuolla olisi silliä ja perunaa, jos teille sattuisi suolapala maistumaan".

Siunattua  Joulua!

Mikko

Charles Dickensin kolme tarinaa

Maisema oli kuin Dickensin joulutarinasta –on kuvaus, jota usein käytetään etenkin britti-kirjallisuudessa. Siinä on kevyttä lumisadetta iltahämärän kaupungissa, jota valaisevat tunnelmalliset katulyhdyt ja jouluvalot, ja ihmiset kulkevat hyväntuulisina kaupungin kaduilla.

Olen monena vuonnan adventin alkaessa kaivanut esille Charles Dickensin kolmen tarinan kokoelman vuodelta 1934 (itse tarinat ovat luonnollisestikin vanhempia). Tunnetuin kirjan tarinoista on ”Jouluaatto” (Christmas Carol) josta muiden muassa Carl Barks sai innoituksen Roope Sedän hahmoon. Siinä ahne ja kylmäsydäminen Scrooge joutuu kohtaamaan menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget, ja lopulta toteamaan, että jatkaessaan kylmää ahnetta elämäänsä hän päätyisi lopulta vain nimeksi tuntemattomaan ja unohdettuun hautakiveen.  ”Vakuuta minulle, että muuttamalla elämääni vielä kykenen torjumaan näitä minulle näyttämiäsi varjoja!” Scrooge anoo tulevien joulujen hengeltä ja aikoo siitä eteenpäin viettää anteliasta joulua joka elämänsä päivän. ”Tahdon elää historiassa, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.” Tästä tarinasta on ihan loistava versio DVD:llä Muppetien joulu. Se on mielestäni yksi parhaista elokuvista joulun odotukseen.

Toinen tarina, ”Joulukellot,” on kuvaus Tobystä, Ravuri-Veckistä, pienestä heikosta ukosta, joka kävelee oudosti ja tienaa lähettinä vaivaisen puolen shillingin palkkaansa, ja joka kuitenkin yrittää pitää huolen pienestä perheestään ja joka myös pitää huolen Tobystä. Yhteiskunnan laidalla ei ole helppoa ja ihmisen arvo on olematon. Aina on niitä, jotka kävelevät yli, hylkivät ja käyttävät hyväksi, mutta, kuten Dickensin tarinassa parhaiten vain osataan, lopulta oikeudenmukaisuus kuitenkin voittaa.

Kolmas tarina, ”kotisirkka”, ei ehkä ole niinkään joulukertomus, mutta sopii hyvin vanhan kirjan kokonaisuuteen.  Siinäkin hyväsydämiset ihmiset kohtaavat vähemmän hyväsydämisiä. Tarinan yksi hienoimpia henkilöitä on köyhä leluseppä Caleb, joka loihtii sokealle tyttärellensä onnellisen maailman kuvailemalla asioita, jotka ovat ahtaita, kurjia, ränsistyneitä ja köyhiä onnellisiksi ja kauniiksi. Ehkä oikeassa elämässä tämä ei toimisi, mutta tarinaan se luo tunteen maailmasta, jossa heikoinkin voi nujertaa ympäröivät vaikeudet, niin halutessaan.

Kaikkia kolmea tarinaa yhdistää yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kritiikki ja maanrakoon poljettujen puolustaminen. Tarinoiden avulla on helppoa tehdä syväluotausta myös omaan mieleen ja tarkastella omaa suhdettaan toisiin ihmisiin. Kuka minä olisin kirjan hahmoista? Olenko rikas vai köyhä. Jos olen rikas, miten suhtaudun niihin, joilla on vähemmän kuin minulla. Itselleni kirja on joka vuosi muistutus siitä, että valmistellessamme omaa jouluamme, kaupungilla värjöttelee lukemattomia lähetti-Tobyjä odottamassa puolen shillingin palkkaansa, kurjasti asuvat Calebit koettavat edes uskotella asioiden olevan hyvin ja meidän tämän maailmanScroogejen on hyvä koettaa muuttaa elämäämme niin, että hyvää tahtoa ei olisi vain jouluna. Nämä kolme tarinaa kannattaa ehdottomasti lukea.

Selviytyminen

Vuoden lopulla olen tehnyt töitä turvallisuuteen ja selviytymiseen liittyvien asioiden parissa. Samaan aikaan on Suomessa uutisoitu myrskyistä ja niiden aiheuttamista vaikeuksista, kuten pitkistä sähkökatkoista. Ongelmat ja ohjeet selviytymiseen ovat pitkälti samanlaisia, vaikka luonnonolosuhteet ja turvallisuustilanne eroavatkin eri maiden välillä.

Helpottaaksemme omaa arkeamme ja ollaksemme varautuneita erilaisiin ongelmiin olemme pyrkineet noudattaa muutamia yksinkertaisia ohjeita ja sääntöjä, joiden avulla yleensä pärjää toistuvien lyhyempien tai pidempien vesi- ja sähkökatkojen ja muiden vastaavien ongelmien yli. Paljon hyödyttäneitä ohjeita ovat olleet mm. seuraavat: 

- Pidä toimiva taskulamppu tai pari, tulitikut ja pari kynttilää jalkoineen aina samassa paikassa, josta ne löytyvät vaikka tunnustelemalla sähköjen katkettua.

- Solar- ja standby- lampuista on paljon iloa sähkökatkojen aikana. Palauta ne aina käytön jälkeen lataukseen.

- Pidä avaimet aina samassa paikassa, jotta pääset talosta ulos tulipalon tai muun hädän sattuessa.

- Pidä ruoho lyhyenä ja kulkuväylien reunat puhtaina käärmeiden varalta. Huolehdi, että hyttysverkot ovat ehyet ja ovien alustat tiiviit hyönteisten ja käärmeiden varalta. Käytä nukkuessa aina moskiittoverkkoa.

- Pidä kodissasi aina muutaman päivän tarpeen verran pitkään säilyvää hätävaramuonaa varalla. Sitä voi tarvita vaikka vain sairastumisen sattuessa.

- Samoin huolehdi, että talossa on aina useita täysiä juomavesipulloja ja kylpyhuoneen ja keittiön kannelliset tynnyrit aina täytettynä puhtaalla vedellä vesikatkojen varalle.

- Suunnittele, miten saat keitettyä vettä ja ruokaa pitkien sähkökatkojen aikana (retkikeitin ja polttoainetta/ kaasuhella/generaattori..)

- Internet toimii mokkulalla ja läppärillä jonkin aikaa sähkökatkojenkin sattuessa. Kannattaa pitää ainakin kahta eri liittymää puheluiden ja netin toimimisen varmistamiseksi. Sähköjen katkettua aloita heti käytön säännöstely.

- Yksi perheen kännyköistä kannattaa olla jokin perusmalli, jonka akku kestää parhaimmillaan viikonkin yhdellä latauksella, ja sen kannattaa olla aina ladattuna.

- Kodissa, (kehitysmaaolosuhteissa mieluummin muussa soveltuvassa paikassa) kannattaa säilyttää pientä määrää käteistä, jos esimerkiksi korttinostaminen tai –maksaminen ei onnistu.

- Auton tulee olla aina hyvin varusteltuna erilaisten tilanteiden varalle, työkalut pitää olla aina omilla paikoillaan ja auto kaikkinensa hyvin huollettuna.

- Kodissa on hyvä olla aina pieni lääkevarasto tavallisimpien tautien (mahataudit, malaria, särkyyn ja kuumeeseen jne.) varalle.

- Tee kodin palo- ja turvallisuustarkastu vuosittain. Hyvä ohje kodin turvallisuuden arviointiin löytyy Paloturvallisuus.info –sivulta (ks. omatoiminen palotarkastus), joka on helppo soveltaa myös ulkomailla asuville. 

Näiden lisäksi on paljon muitakin hyväksi havaittuja ohjeita ja sääntöjä, joilla voi omaa liikkumistaan ja asumistaan tehdä turvallisemmaksi. Ulkomailla ja etenkin kehitysmaissa asuessa on jokainen paljon enemmän itse vastuussa omasta turvallisuudestaan, kuin Suomessa asuvilla, tai ainakin avun saaminen voi olla vaikeampaa. Aiemmin lainaamani isä Bilingin ohje ”huolehdi säännöistä niin säännöt huolehtivat sinusta” on yksi parhaista ohjeista turvallisuuteen ja selviytymiseen eri tilanteissa. Ei tarvitse kuin kerran unohtaa taskulamppu palauttamatta sen oikealle paikalle, kun jo seuraavalla sähkökatkolla saa haparoida pitkin taloa sitä etsimässä. Joten: Huolehdi säännöistä, niin ne pitävät sinusta huolta!

60/365 tavaraa – Museossa

Kun muutimme tähän kaupunkiin ja taloon, jossa yhä edelleen asumme, muutimme oikeastaan eräänlaiseen museoon. Se sopi meille hyvin, koska olemme asuneet  ”museoissa” tätä ennenkin. Asunnossamme oli suunnilleen kattoon asti pakattu huoneellinen kalusteita, jotka olivat palvelleet milloin kenekin kodissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Parisängyn pohjasta pystyi lukemaan, että nukuimme samassa sängyssä pariskunta H:n kanssa. Herra P oli käyttänyt komeroa ja Rouva V ruokapöytää. Kalusteita oli aika paljon, ja kun myöhemmin muitakin työntekijöitä tuli paikkakunnalle jaoimme museostamme muihinkin koteihin. Ja kun toisia lähti, varastoimme kotiimme taas kalusteita, seuraavia tulijoita varten.

Kun ihmiset lähtevät, on lähes aina sama ongelma. Hankkeen loppuessa kaikki mitä tullessa on tuotu ja myöhemmin hankittu, alkaa muuttua ongelmaksi. Matkatavarakiintiöt eivät salli ihan koko kodin kuljettamista. Mihin saada mahtumaan se kaikki, jota ei voi viedä mennessään. Monet projektit ja hankkeet kestävät vain vuoden tai kaksi. Niinpä monet, joihin olemme ennättäneet tutustua, ovat jo palanneet kotimaihinsa. Erityisesti lapsille tämä on haastavaa, kun kaverit vaihtuvat jatkuvasti. Lähtiessä osa tavaroista on helppo jakaa kenelle tahansa tarvitsevalle. Osasta ihmiset suorastaan kilpailevat, tietäen, että Euroopan tuomisten laatu on parempi, kuin täällä yleisesti myynnissä olevien. Näin mekin olemme monet käyttötavaroistamme saaneet ja ostaneet. Joskus osa tavaroista saattaa olla liian eurooppalaisia (vieraita), tai muuten sellaisia, että niille on vaikeaa keksiä muuta tarvitsijaa, kuin toinen eurooppalainen. Kiitokset ruisleseistä ja muista suomijutuista neiti K!

Nykyisin kodissamme on kaiken tämän seurauksena monenlaista tavaraa, joista isoa osaa emme omista itse, ne kuuluvat työnantajamme tarjoamaan peruskalustoon, tai on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Viimeisimmät vierailijat jättivät ison määrän tavaraa jaettavaksi, ne odottavat keittiön nurkassa lähestyvää joulua, ja jakoa kummilasten perheille.

Kuluneen kuukauden aikana ajattelimme antaa pois joitain meille ilmeisen pysyvästi päätyneitä ”museotavaroita”. Kuten esimerkiksi mereneläviä. Useampia vuosia sitten eräs eri puolilla Tansaniaa työskennellyt perhe jätti meille muutamia todella hienoja simpukankuoria. Ne olivat suuria ja kauniita, niissä oli valtameren suolaa ja vapaan veden kohina. Mutta nykyisin ne on luokiteltu uhanalaisiksi ja niiden vienti eurooppaan olisi ollut laitonta. Siksi se muuttava pesue toikin ne meille. Simpukat olivat ennen heille tuloaankin jo kiertäneet vuosien tai vuosikymmenten ajan perheeltä toiselle ja nyt oli meidän vuoromme niitä säilyttää. Aikansa ne olivat hyllyn päällä mutta ne myös vähän vaivasivat minua. Veimme ne koululle, jossa erityisesti taideopettaja otti ne  mielihyvin vastaan koulun kokoelmiin.

Kaikenlaista muutakin museotavaraa päätyi tässä kuussa kiertoon. Vaikeinta oli keksiä, kuka voisi tarvita isoja palapelejä? Mistähän meidän hyllyyn oli päätynyt muutamia 2500 -palan palapelejä, joiden kuva-aiheet olivat 70-luvun Lontoosta? Minulla ei ole kuin jokin hämärä mielukuva eräästä britti-perheestä, joka olisi voinut  ne meille jättää. Sitten ne olivat jääneet hyllyyn. No, nyt niillä on uusi parempi koti ja luulen, että niiden paloja voi tulla myöhemmin vastaan erilaisten taidekäsitöiden koristuksena. Tavara ei ainakaan vielä ole loppumassa. Suunta ei tässäkään kuussa ollut pelkästään ulospäin. Parasta aikaa yksi parhaista ystäväperheistämme on palaamassa kotimaahansa.

Muutaman päivän takainen lähisukulaisen poimeno oli muistutus siitä, ettei täältä saa mitään mukaan viimeiselle matkalle. Taivaaseen ei tarvita maan päältä selviytymispakkauksia. Siellä on kaikkea kylliksi. Sen tiesi hänkin, joka ei halunnut enään vuosiin itsellensä juuri mitään. Sen sijaan hän halusi antaa koko ajan toisille. Tätä kirjoittaessakin istun tässä hänen minulle varta vasten kutomansa villasukat jalassa. Toisia, lukemattoman monia yhtä lämpimiä, värikkäitä ja kauniita olemme jakaneet niitä tarvitseville. Hänen poismenonsa on koskettanut täälläkin monia juuri niiden villasukkien synnyttämän yhteyden myötä. Ihmisen hyvä sydän ei ollut jäänyt huomaamatta, vaikka eivät kasvotusten olleet koskaan kohdanneetkaan.

Kuka sanoikaan viisaasti: ”Älkää kootko aarretta sinne, missä koi ja ruoste raiskaa...” Näin tehden lähteminen eteenpäin mistä tahansa minne tahansa olisi aina vähemmän työlästä.

Sampo Lappalainen Safarilla

Pahoittelen, mutta tämä kirjoitus sisältää juonenkäänteitä ja paljastaa loppuratkaisun jännittävästä tarinasta. Jos haluat säästää jännityksen, lue ensin Sampo Lappalainen ja vasta sitten tämä kirjoitus.

On muutamia kirjoja, joita säilytämme erään kaapin ylähyllyllä joulutavaroiden seassa. Yksi niistä on vanha ja kaunis Sampo Lappalainen. Teksti on Sakari Topeliuksen ja kuvitus Eeli Jaatisen, painos on vuodelta 1944. Omassa lapsuudessani Sampo Lappalainen  taisi olla jossain suuressa satukirjassa, josta vanhempani lukivat sen minulle varmaankin muutaman kerran. Jostain syystä on minulle jäänyt mieleen jokin yksittäinen kerta, kun äitini luki sängyn vieressä Sampo Lappalaisesta. Kuuntelin tarinaa myös monet kerrat c-kasetilta valmiiksi luettuna, taitaa se kasettikin olla vielä tallessa. Tarina oli pienestä pojasta aika jännittävä ja kiehtova. Tarinan Lappi ei ehkä ole ihan oikea Lappi, aikuisena on helppo huomata kohtia, jotka ovat aika tavalla romantisoituja. Mutta kysymyshän onkin sadusta.

Tarinassa vanhemmat varoittavat Sampoa lähtemästä tunturille, jota hallitsevat vuorenkuningas, haltijat ja tontut ja poika voisi joutua vaikka Hiiden kultasarvisen poron valtaan. Vanhempia huolettaa, kun Sampoa ei ole edes kastettu, pahan voimat saavat pian koko Sammon valtaansa. Sammolle tämä on tietenkin ennemminkin kehoitus lähteä seikkailuun. Sitten vain lumi suhisee Sampon ahkion alla Poron juostessa tunturiin, sudet tavoittelevat poikaa, mutta Sampo ei muuta mieti kuin hupaisaa ajoa. Seikkailu vie kielletylle vuorelle ja lopulta Sampo joutuu vuorenkuninkaan, sadan tuhannen suden ja tuhannen karhun  takaa-ajamiksi.

Adventin alkaessa kaivan Sampo Lappalaisen esiin. On minun vuoroni lukea Sampoa omille lapsilleni. Se ei ole joulukirja, mutta siinä on lunta ja pakkasta. Toisinaan lukiessa herää kaipuu Suomen talveen. Olisi mukavaa kahlata taas lumessa, kolata pihaa, vetää suksilla ahkiota, istua pilkille, palella kunnolla ja mennä sen jälkeen saunan lämpöön. Montako vuotta on kulunutkaan siitä, kun viimeksi näimme lunta. Tällaiset ajatukset hiipivät mieleen etenkin näin itsenäisyyspäivänä.

Toinen vähän yllättävämpi juonne, joka kirjasta syntyy, on yhtymäkohdat nykyiseen työhöni. Työskentelen hiippakunnassa, joka haluaa aktiivisesti tehdä lähetystyötä. Mennä ihmisten pariin, joiden elämän todellisuutta ovat ”hiidet ja peikot”, erilaiset henget ja taikuudet, jotka pahimmillaan johtavat jopa ihmishenkien menetyksiin. Milloin vaarassa ovat punasilmäiset naiset, milloin albiinot, milloin mitkäkin. Taikauskoksi nimittämämme asiat ovat ihmisille ympärillä olevaa todellisuutta.

Siksi kristityt ihmiset haluavat viedä viestiä eteenpäin, jos ovat itse saaneet kokea evankeliumin vapauttavan sanoman. Kastaa ja opettaa ihmisiä. Välillä taitavammin, välillä epäonnistuen, mutta lähtökohta on viestissä: ”älkää pelätkö”. Kristityn ei tarvitse pelätä pahiksia.

Tässä on juuri se yhtymäkohta Sampo Lappalaisen ja oman työni välillä. Tarinan lopulla Sampo pakenee aivan viimehetkellä Inarijärven rannalla olevaan pappilaan. Vuoren kuningas vaatii Sampoa, mutta pappi kastaa Sammon ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Mitä silloin tapahtuu. Tarina ei jatku niin, että ”PIM” ja vuorenkuningas ja kaikki pahan voimat katoaisivat lopullisesti. Ne ovat pappilan ovella vaatimassa Sampoa, mutta niillä ei ole enään mitään valtaa kastettuun Sampoon.

Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat lähes kaikki perheidensä ensimmäisiä kristittyjä. Omaan kasteeseensa asti he ovat eläneet monenlaisten uskomusten ja amulettien varassa, on uhrattu esi-isille ja pelätty monenlaisia pahoja voimia. Kasteessa tämä vanha maailma ei katoa heiltä. Mutta se voitetaan. Elävä Jumala on vahvempi. Ja tämä elävä Jumala viestittää: ”Älkää pelätkö!”.  

Olin vastikään eräällä kylällä. Vierailimme kylän noidan talossa. Perheen isä, siis se noita, ei ollut paikalla. Istuessamme talon räystään varjossa keskustelemassa perheen kanssa. Yhtäkkiä talon viereisestä pusikosta alkoi kuulua kovaa kohinaa. Pusikko taipui maahan ja vahva hiekkapyörre, sellainen minikokoinen ”pyörremyrsky”, alkoi kieppua ja sen kova imu nosti maasta hiekkaa ja tavaroita. Pyörre lähti liikkeelle ja tuli suoraan meitä kohti. Paikalla olevat tansanialaiset kristityt nousivat ylös ja huusivat kuorossa: ”Jeesuksen nimessä, väisty.” Tuulenpyörre muutti suuntaa ja ohitti meidät ja talon läheistä tietä pitkin. Sille voi olla moniakin luonnollisia selityksiä, mutta paikallisille kristityille viesti oli selvä. ”Talon isäntä, siis se noita, yritti tulla tervehtimään, mutta onneksi Jeesus on vahvempi.”  Suomessa meillä on niin kauan pakana-ajastamme, ettemme ehkä ymmärrä, että monet asiat, joista nykyisin luemme satukirjoista, olivat silloin ihmisille todellisuutta. Olemme nykyisin aika vapaita, verrattuna esi-isiemme elämään. Lippuamme koristaakin sininen risti.

Vaikka Sampo Lappalainen on hyvä sukellus lähetystyön nykyhetkeen, ennen kaikkea se on minulle tarina, joka on kulkenut lapsuudesta asti mukana. Hauskinta on se, että tarina vie minut yhä edelleen seikkailuun lumisille tuntureille, kiitos siitä omille lapsilleni, jotka haluavat kuulla iltaisin satuja.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kauneimmat joululaulut Mwanzassa

Kauneimmat Joululaulut
lauletaan Mwanzassa

Tiistaina 17.12.2013 klo 18.00.

Perinteitä vaalien paikkana on Tunza Lodge.

Ruoat Tunzan A'la carte listalta (n. 15,000 TZS/hlö).

Varaa pieni pikkujoululahja mukaan.

Tervetuloa!

(Ilmoittele osallistumisestasi Mikolle

pöytävarauksia varten:  sähköposti muodossa

etunimi@utanet.fi)

Kolme kilipukkia

Istuimme pöydän ääreen ja pohdimme ääneen. Kirjoitin muistiin: 108 kiloa riisiä ja sitten 10 kiloa papuja. Kuulosti paljolta, mutta koko seurakunta oli kutsuttu paikalle, ruokaa kuluisi varmasti paljon.

Paljonko tarvitaan lihaa. Riittäisikö kolme vuohta? Kyllä se riittä, vakuutteli ihminen, joka tiesi parhaiten. Mietimme vuohien hintaa, olisiko noin 25 euroa aikuinen terve vuohi. Otetaan sitten se kolme sellaista.

Öljyä, kilo suolaa, tomaatteja viidellä eurolla, kolme kiloa sipuleita. Polttopuita ja vettä. Näillä pitäisi onnistua. Riisin saa halvemmalla kaupungista, lupaan lähettää sen Sinema Leo –tiimin mukana jo ennen viikonloppua.  Lopuksi sovimme, kuka maksaa mitäkin.

Olemme lähdössä Mwamitumain kylälle viettämään ensimmäistä adventtia. Tällä kertaa on erityinen syy juhlaan. Kirjoittelen siitä sitten tarkemmin, kun olemme palanneet reissusta.

Sadetta

Sadetta on saatu viimeviikkoina todella hyvin. Pihan tee se itse –sademittariin kertyy vuorokaudessa noin 30 mm vettä, mutta en tiedä kuinka hyvä mittari on mittailemaan. Tällä sadekaudella sateet näyttäisivät alkavan aina aamuyöllä ja jatkuvan aamuun, kahdeksan ja yhdeksän välille. Ei joka päivä mutta usein.

On kuulunut, että sateet olisivat nyt hyvät. Pellot eivät lainehdi eivätkä kuivu. Osin paikoin sateet eivät ole vielä alkaneet. Sellaisiin rankkasateisiin, kuin näissä vuoden takaisissa kuvissa näkyy, ei näillä sateilla ole ylletty, ja ihan hyvä niin.

Chiliaika

Mangoaika ei ole edes vielä loppunut kun chiliaika alkoi. Pihassamme on joukoittain erilaisia chilipensaita, joiden siemenet ovat lintujen läpikäymiä ja sinne tänne istuttamia. Chilejä kypsyy nyt paljon. Toimme sisälle kuivumaan muutaman kymmenen punaista palkoa. Ne riittävät pitkään. Linnut ja tuttavamme auttavat lopun sadon hyödyntämisessä.

Seuraavaksi kypsyvät ehkä limetit tai kurpitsat. Ja sateet ovat vasta alkamassa. Toivottavasti sateet ovat nyt näin hyvät myös niillä pelloilla, jotka eivät pariin viimevuoteen ole tuottaneet satoa, ja ihmiset jäivät nälkäisiksi.

Jos auttajasta tuleekin patoallas?

Eilinen uutinen Tansaniasta kertoi kehyvarojen väärinkäytöstä. Uutisen mukaan huomattava summa Suomesta ja muista maista tulleita kehitysvaroja oli mennyt hankkeen johtajien päivärahoihin ja ylikalliisiin autoihin. Ennen kuin puuskahdetaan ääneen ”miten korruptoituneita tansanialaiset ovat”,  ja kuinka ”kaikki kehitysyhteistyö ja afrikkalaisten auttaminen pitäisi lopettaa”, täytyy jatkaa uutisten lukemista. Eikös juuri eilisen lehdet täyttyneet uutisista ja keskusteluista suomalaisten johtajien ylisuurista eduista ja palkkioista sekä korruptioepäilyistä. Kysymys oli kummassakin maassa samasta ilmiöstä. Nimitän sitä patoaltaaksi.

Luonnossa kaikki virtaa ylhäältä alaspäin. Samoin kristinuskossa ajatellaan, että kaikki hyvä, kuten armo, tulee ylhäältä alapuolella oleville. Samoin ihmisillä hyvän pitäisi liikkua aina ylhäältä alaspäin. Sieltä missä on paljon, sinne missä on vähän, rikkailta köyhille. Tämä on raamatun viitoittama malli.

Valitettavasti aina silloin tällöin ihminen tai organisaatio muuttuukin patoaltaaksi. Hyvä ei kuljekaan enään eteenpäin, vaan jää patoaltaaseen. Ja pahimmillaan tämä patoallas voi pyrkiä imemään lisää hyvää itselleen myös sieltä "alhaalta", minne apu oli kohdennettu. Virta alkaakin kulkea köyhiltä rikkaille. Näin toimitaan liike-elämässä, mutta tällaiseen voi törmätä myös auttamistyössä.

Huonosti johdettu ja valvottu avustushanke voi muuttua patoaltaaksi. Apu ei kulje enään eteenpäin, vaan pysähtyy hyödyttämään lähinnä avustajia itseään. Esimerkiksi voimme kuvitella vaikka kehityshankkeen, jossa annettaisiin esimerkiksi terveyspalveluita (tämä on siis vain kuviteltu esimerkki!). Hankkeen eurooppalaiset tukijat luulisivat auttavansa köyhien kylien ihmisiä saamaan ilmaisia terveyspalveluita, mutta projektin toteuttajat huomaisivat mahdollisuuden lisäbisnekseen tekemällä palveluista maksullisia. Kun samalla projektin työntekijät määrittelisivät itselleen kylillä tehtäville matkapäiville kohtuuttomat päivärahat ja edut, olisi projekti muuttunut patoaltaaksi, jossa autettaisiin ensisijaisesti projektin omia työntekijöitä. Valvotuissa hankkeissa tällaisen riski on vähäinen. Kunnollinen valvonta tarkoittaa aina läsnäoloa.

Kirkotkaan eivät ole täysin immuuneja patoaltaan vaaralle. Jokin yksittäisen kirkon hallintotaso, keskustoimisto, hiippakunta, rovastikunta, erillishanke tms, saattaisi myös muuttua patoaltaaksi ottamalla vastaan tukia ulkomailta ja samalla keräämällä  tuloja myös avun kohteeksi määritellyiltä ihmisiltä. Jos tämän toiminnan tavoitteena olisi vain suoda lokoisat oltavat kyseisen toimiston ihmisille, kysymys olisi patoaltaasta.

Nopeasti katsottuna esimerkiksi oma hiippakuntamme näyttäisi toimivan osittain näin, mutta kysymys on hyvin toisenlaisesta tilanteesta. Hiippakuntamme työntekijät ovat yleensä ne viimeiset, jotka saavat palkkansa, ja nekin palkat ovat hyvin pieniä. Hiippakuntamme työmuotoja tuetaan ulkopuolelta, koska seurakunnista tulevat tulot eivät vielä riitä kaiken toiminnan järjestämiseen. Kaikella tukemisella on kaksi tärkeää tavoitetta: auttaa ja kouluttaa hiippakuntaa kehittymään omavaraisuuteen ja samalla myös diakonisen ajattelun kasvamiseen. Näemme itse täällä, että eteenpäin ollaan koko ajan menossa.

Väärinkäytökset voivat syntyä myös tahattomasti tai käytännön pakosta. Kuvitellaan, että jonkin projektin, hiippakunnan, seurakunnan tai vastaavan tahon tilillä on ulkomailta tullut summa, joka on tarkoitettu johonkin hankkeeseen, vaikka naistyöhön. Omia tuloja ei ole tullut esimerkiksi alueella alkaneen nälän vuoksi. Organisaatiolla voi olla omien työntekijöiden palkat maksamatta kuukausien ajalta. Jossain vaiheessa kyseinen organisaatio joutuisi varmasti pohtimaan sitä, maksettaisiinko palkat ja muut pakolliset kulut tuosta tilillä olevasta mutta kohdennetusta rahasta, ja koetettaisiin saada ne palautettua myöhemmin. Kohdennettujen rahojen käyttäminen eri tarkoitukseen on aina väärin, mutta tällaisissa tilanteissa sen syitä olisi mahdollista ymmärtää.

Meidän, ”joilla on taskut täynnä rahaa,” on helppo osoittaa sormella niitä, joilla ei ole edes elääkseen. Vaikka moni suomalainen työssäkäyvä ei koe itseään varakkaaksi, on elintasokuilu näiden kahden maan välillä valtava. Köyhyys ei kuitenkaan automaattisesti johda väärinkäytöksiin. Köyhimmät ovat usein kaikkein herkimpiä oikeudenmukaisuudelle. Usein väärinkäytöksistä syytettyinä ovatkin vauraammat ihmiset, jotka ovat pyrkineet käyttämään asemaansa omaisuutensa kartuttamiseen. Eikö tästä ole kyse myös keskustelussa suomalaisten johtajien kohtuuttomista palkkioista ja eduista.

Rahojen väärinkäyttöön näyttäisi olevan pienempi kynnys, jos ne ovat ns. ”kasvotonta rahaa” josta Tansaniassa pitkään työskennellyt Kati Kemppainen on useammassa yhteydessä kirjoittanut. Jos avustusrahoilla on selkeästi jonkun ihmisen kasvot, jolle ollaan varoista henkilökohtaisesti vastuussa, väärinkäytöksen riskit ovat huomattavasti pienemmät. Läsnäolo on siis tärkeää.

Itse jouduin eilen puuttumaan tilanteeseen, joka olisi voinut johtaa pidemmän päälle selvittelyihin. Huomasin, että kirjamyyntituloista oli yksityinen henkilö myöntänyt itselleen ja ystävälleen pienen lainan. Summat olivat 15 euroa kummallekin. Lainatut summat he olivat kirjoittaneet näkyvästi seurantakirjaan, eivät siis olleet yrittäneetkään epärehellisyyttä. Mutta puutuin tilanteeseen kuitenkin heti. Kerroin, ettei pieni laina sinällään olisi ongelma, mutta siitä tulee helposti kierre, ja lainattavat summat kasvavat ja lopulta olemme selvittelemässä väärinkäytettyjä rahoja. Rahat palautuivat kassaan ja ovat jo menneet pankkitilille.

Viiden euron majatalo

Odotin saavani kyytiini kaksi ihmistä, mutta heitä tulikin neljä, kaksi aikuista ja kaksi lasta.Toinen lapsista oli kipeänä ja vein heidät ensin klinikalle. Sitten aloittelimme matkaa. Kysyin, olivatko saaneet aamuteetä, kertoivat etteivät. Olivat matkustaneet aamuvarthaisesta kuivin suin. Osa matkalaisista oli ensimmäistä kertaa kaupungissa, ja ensimmäistä kertaa myös näkivät kerrostaloja. Lupasin, että juomme aamuteen kerrostalossa ja ajoin yhden uusimmista kahviloista eteen parkkiin. Nousimme ulos ja kävimme kahvilaan. Tiesin, että se olisi aika erilaista kuin heillä, olinhan ollut moneen kertaan heidän kodeissaan. Koetin rohkaista heitä sanomalla, että tämä kaikki mitä tässä maassa on, on myös heitä varten. Mutta aistin, että olivat vähän vieraalla maaperällä. Niin kai olin itsekin, kun ensimmäistä kertaa kävin nukkumaan tembe-talon lattialle heidän kylällään.

Teen jälkeen matka jatkui, ja ajoimme kylille. Olimme menossa seurakunnan puolesta tervehtimään yhteistä tuttavaamme. Matkan varrelta oli tarkoitus ottaa mukaan yksi ihminen. Löysimme hänet ja seurueemme kasvoikin neljällä, hän kun oli ottanut ystävänsäkin mukaan. Ajoimme eteenpäin kansallispuiston reunaa seurailevaa tietä. Osa matkakumppaneistani näki ensimmäistä kertaa Gnu-antilooppeja ja seeproja. Pysähdyimme hetkeksi niitä katsomaan. Ajoimme paikalle, jossa tienvarressa oli joukoittain ihmisiä myymässä hedelmiä ja vihanneksia. Ihmiset halusivat kysyä hintoja, joten hiljensin. Tiesin, ettei kukaan ostaisi mitään, heillä kenelläkään ei ollut rahaa mukanaan. Olivat lainanneet nekin rahat, jolla pääsivät ensin edes Mwanzaan asti. En siis ehdottanut, että menisivät ostoksilleen.

Sitten oli jo ilta, joten oli syytä majoittua. Etsimme majatalon, josta jokaiselle löytyisi huone. Se oli täkäläisittäin hyvinkin siisti ja lupasi tarjota myös aamupalan. Huoneet olivat kunnossa. Vesi oli katkennut joten hana oli koristeensa kaakeloidun kylppärin seinällä, mutta pesuvettä oli ämpärissä ja hyllyssä oli uudelleenpakattu saippuapala tarjolla. Huoneiden ovissa oli hyvät lukot. Hinta oli viisi euroa huoneelta.

Illalla istuimme majatalon tielle avautuvassa ruokakatoksessa muovituoleilla ja pidimme kokousta tulevasta juhlasta. Kesken kokouksen siihen paikalle tuli levoton mies, joka huitoi ja uhkasi viidakkoveitsellä. Säikähdin, niin taisivat tehdä muutkin. Joku majatalon miehistä oli huomannut miehen jo ennen meitä ja oli jo miehen kimpussa. Majatalon vartijakin saapui paikalle ja heittäytyi miehen kimppuun. Tilanne oli kohta hoidossa joten jäimme istumaan ja seurasimme, miten mies raahattiin ulos. Viidakkoveitsi kalkkasi kaarmeihin ja lattiaan, miehen pyristellessä vastaan. Taisi olla tanakasti päihtynyt se mies. Jatkoimme palaveeriamme, lopetimme ja lopulta myöhällä pääsin nukkumaan.

Sitten oli vain majatalon paljon nukuttu patja. Oli moskiittoverkko ja taskulamppu, ja sen terävässä valokiilassa verkon varjo seittinä huoneen seinällä. Oven takan oli televisio ja jokin jalkapallomatsi, nurkan takana generaattori. Toivoin, että ne suljettaisiin sitten myöhemmin. Kuulin veden palaavan kylppäriin, se norui rikkinäisestä hanasta lattialle. Luin hetken ja aloin levolle ja unta odotellessa ja majatalon ääniä kuunnellessa mietin, että vähän kummallista on, kun välillä on matkaoppaana ihmisille heidän omassa kotimaassaan.    

 



Mangoaika

Ja sitten se vihdoin alkoi, mangoaika!

78 kypsää mangoa tänään. Toinen määrä toisena päivänä, kolmas kolmantena ehkä aina joululle asti. Ja joka paikasta saa nyt Mangoja. Jos tulisit meille nyt, arvaisit mitä tarjoaisimme sinulle.

Myöhemmin sytytimme kynttilän ja laitoimme soimaan sen vanhan levyn. Istuimme siinä lämpimässä illassa. Puhuimme kaikesta, ihmisistä, jotka tulivat ja tänään lähtivät, ja siitä hetken kaihosta, joka jää, kun muut lähtevät pohjoiseen. Puhuimme kesästä ja talvesta, työstä ja arjesta ja talteen kuorimme ne 78 kypsää mangoa.

30/365 tavaraa

On kulunut kuukausi siitä, kun aloitimme 365 tavaraa kampanjamme. Sen toteuttaminen ei ole ollut vaikeaa. Olen omaksi huvikseni koettanut kirjoitella ylös millaista tavaraa on tullut annettua kiertoon. Näyttäisi, että vähän kaikenlaista, ihan vain päällimmäistä, mitä on taloon kertynyt. Nyt ne ovat muissa kodeissa, mutta arvelisin, että hyötykäytössä. En ole laskenut, paljonko tavaroita on tarkalleen kertynyt, mutta joka päivälle on löytynyt vähintään jokin yksittäinen asia, etenkin kun lasken tässä kirjat ja vaatteet yhtälailla tavaroiksi. On siis ollut kyllä ihan helppoa keksiä mitä antaisi, vähän enemmän on pitänyt miettiä, miten ja kenelle ne antaisi, ettei esimerkiksi loukkaisi. Juuri tälle ajalle on sattunut useampia reissuja, mutta reissujen jälkeen vähän takautuvasti olemme paikanneet aukkoja.

Muutama päivä sitten saimme nipun suomalaisia lehtiä, vieläpä aika tuoreita. Ne olivat hieno tuliainen vierailtamme. Kaksi lehdistä oli kahden eri kauppaketjujen julkaisuja. Niitä oli mukava lukea. Olin aika tavalla unohtanut, mitä mikäkin maksaa Suomessa. Samalla huomasin, etten ole pariin vuoteen, ehkä useampaankaan tullut lukeneeksi mainoksia. Suomessa käydessä me pudoteltiin postilaatikkoon eksyneet mainokset suoraan paperinkeräykseen, lähinnä siksi, ettei niiden lukemiseen halunnut käyttää sitä lyhyttä aikaa, mitä siellä viivyimme.

Täällä ollessa emme ole saaneet varsinaisia mainoksia käytännössä ollenkaan. Suomalaiset harrastelehdet toki sisältävät aika määrän mainoksia, mutta niihin ei tule kauheasti kiinnitettyä huomiota. Meidän lähikaupoista ei kuitenkaan kyseisiä tavaroita saisi. Jatkuvasti syntyy uutuuksia. Tuntui hieman kummalliselta lukea asioista, joista ei ensilukemalla saanut ollenkaan kiinni, mistä siinä puhuttiin. Mikä on kapselikeitin?

En voinut olla pohtimatta, monetkohan asioista tuntuisivat ensin mukavilta, mutta ehkä jo muutaman käytön jälkeen muuttuisivat tarpeettomiksi komerontäytteiksi kaikkien entisten lisäksi (vert. leipäkone ja se muovinen piikkimatto).

Mainoslehdissä oli useamman sivun ympäristövinkkiosat. Ne olivat itse asiassa erittäin hyviä ja informatiivisiä, ja yhdestä ajattelin jonkin pikkuosan kääntää swahiliksikin tulevaa ympäristöopetusta taas ajatellen. Mutta minusta ne olivat vähän omituisessa yhteydessä. Kaupan ajatus on myydä ihmisille, ja vauhdittaakseen tulostaan koettaa saada ihmiset ostamaan silloinkin, vaikka mitään eivät tarvitsisi. Siinä ei ole mitään ”vihreää” vaan kasvava kulutus pelkästään vauhdittaa luonnonvarojen loppumista, luonnon sietokyvyn ylittämistä ja pahentaa ympäristön vaurioitumista tuotantomaissa ja muuallakin ilmastonmuutoksen vauhdittumisen ja kasvavien jäteongelmien myötä. Kaupat koettavat siis antaa mielikuvaa vastuullisuudesta antamalla kierrätysvinkkejä. Mutta enemmän säästäisimme luontoa, jos vain yksinkertaisesti ostaisimme vähemmän tavaraa. Samalla kierrätysongelmakin olisi pienempi.

On ollut mukava kuulla, että tämä ”365 tavaraa” on kiinnostanut muitakin. Tervetuloa muutkin mukaan jos vain kiinnostaa. Anna kodistasi vähintään yksi tavara, vaate, kirja tms. päivässä jollekin tai jonnekin, missä siitä on enemmän hyötyä. Kelvotonta jätettä älä anna kenellekään.  Jos jonain päivänä et keksi mitään annettava, älä välitä, tämä ei ole kilpailu, ei laki, eikä peli jossa hävitään tai voitetaan. Tämä on vain vuodenmittainen kierrätystapahtuma, jossa suurin hyötyjä mahtaa olla se, jonka koti muuttuu 365 pois annetun tavaran verran tilavammaksi.

Tavoittavaa työtä lokakuussa

Lokakuu oli Sinema Leo:n työssä työntäyteinen. Tiimi toteutti 12 elokuvailtaa, joissa osallistujia oli noin 15,500. Tiimi vieraili useilla kylillä, osallistui jo aiemmin viittaamaani hiippakunnan evankeliointitapahtumaan Karumwassa ja tapasi ihmisiä eri tilanteissa. Kristillisiä opetustilanteita järjestettiin toreilla ja turuilla yhteensä 7, jotka tavoittivat noin 5100 henkeä.

Kotikäyntityö on tärkeää, ja tiimin ollessa jollain kylällä, pyyntöjä käydä kodeissa tulee usein.

Erään vastasyntyneen vauvan vanhemmat pyysivät tiimiä vierailemaan kodissaan. Vauva oli syntynyt jalat edellä, ja heimon uskomusten mukaan olisi tarpeen kysyä nyt esi-isiltä, mitä vauvalle tulisi tehdä. Perhe ei halunnut lapselleen tällaista, vaan pyysivät tiimiä vierailemaan kodissaan ja toivoivat, voisivatko saada tulla kirkon yhteyteen. Heidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi.

Yksi pyynnöistä tuli Komen kylältä. Kylän evankelistan koti, oli juuri tuhonnut tulipalossa kokonaan. Tiimi ja ihmisiä seurakunnasta lähtivät katsomaan, millaista ensiapua perhe tarvitsisi. Sinema tiimi oli ollut jo useita päivä reissussa ja raamattuja oli myyty  jonkin verran. He antoivat osan raamattutuloista perheelle ensitarpeita varten.

Kuukauden tapahtumat keräsivät yhteensä reilut 20,000 osallistujaa. 



1.11.2013 Karumwassa Sinema Leo toisti aluksi
kirkkokuorojen musiikki-dvd:itä ihmisten pikkuhiljaa
saapuessa paikalle. Myöhemmin illalla esitettyä
sukuma-kielistä Jeesus -elokuvaa seurasi noin
2000 ihmistä.



Isä Bilingin pöydässä

Hyvää isänpäivää!
Vaikka tietysti nyt toivoisin, että voisin käydä juomassa kahvit isäni kanssa, se ei taida välimatkan vuoksi onnistua. Mutta voin kertoa eräästä isästä, jonka tapasin vain muutaman päivää sitten.

Istuimme silloin vanhan katolisen kirkon edessä puisilla jakkaroilla. Oli pimeä ja lämmin ilta ja odotimme majatalon isäntää, isä Bilingiä. Olimme päivän olleet Nyang'hwalen alueella Karumwan kylällä aloittamassa uuden luterilaisen seurakunnan toimintaa. Hiippakunnalla oli alkamassa vajaan viikon mittainen lähetystapahtuma, joka tähtäsi uuden seurakunnan syntymiseen. Pitkän ja pölyisen päivän jälkeen tuntui siltä, että tarvitsisi vain kaatua sänkyyn ja alkaa nukkumaan. Meitä siihen majapaikkaan yöpymään tulevia hiippakunnan työntekijöitä oli kolme, hiippakuntamme piispa, hänen kuljettajansa ja minä.



Karumwan kylää



Kauaa ei mennyt kun pihaan kurvasi vanha valkoinen avolava-auto. Siitä nousi pitkä jäntevä mies, joka oli pukeutunut pitkään valkoiseen kaapuun. Sen parokian eli seurakunnan padri eli katolinen isä ”pappi” oli saapunut. Mies hymyili ja halasi meidän kunkin vuorollaan ja toivotti tervetulleeksi. Opasti meidät ensin pienen vierastalonsa olohuoneeseen ja tarjosi juomista ja sitten ohjasi meidät huoneisiin.

Reissuun lähtiessä minulla ei ollut tietoa, millaisiin majotteisiin sillä kertaa päädyttäisiin. Ostin varalta jopa ylimääräisen lakanan jostain pienestä kangaskaupasta, jos majoittuisimme kylän talojen lattioilla. Harmittelin, että olin unohtanut moskiittoverkon kotiin. Vasta iltasella kuulin, että minulle olisi majoitus padrin vierastalossa. Ja millainen majoitus. Seurakunnan vanhoista toimistoista oli remontoitu pienet mutta mukavat vierashuoneet, joissa oli jopa omat kylppärit. Vieraanvaraisuus näkyi huoneissakin. Niiden pöydille oli tuotu vesi- ja soodapulloja meitä varten.

Asetuin hetkeksi huoneeseen, kunnes tuli kutsu illalliselle. Padri kutsui meidät pöytään. Pöytä notkui ruokia. Huomio kiinnittyi hedelmiin ja kasviksiin. En ollut vielä nähnyt sellaista tuoreiden kasvisten tarjoilua tansanialaisessa kodissa. Täällä kasvikset yleensä kypsennetään, tai tarjotaan jälkiruoaksi pieni siivu jotain hedelmää, usein ei sitäkään, tuoreiden kasvisten arvostus on aika vähäistä. Isä Bilingin pöydässä kaikki oli tuoretta.

Illallisella padri, Isä Thomas Kabika Bilingi, kertoi asuneensa alueella jo kolmentoista vuoden ajan. Pappina hän oli toiminut jo 1970 luvulta alkaen. Ensimmäinen kirkko oli rakennettu jo vuonna 1953, mutta lähetystyön tarve ei suinkaan ollut vielä loppunut, olihan puhe myös hyvin laajasta alueesta. Taikausko näkyy alueella edelleen monin tavoin.

"enimmäinen kirkko 1953"

Iltamyöhillä, aina päivän työt päätettyämme, palasimme hänen hoteisiinsa ja illallisilla istuimme yhdessä ja kävimme mielenkiintoisia keskusteluja. Vieraanvaraisuus jatkui joka ilta ja aamu. Illalla huoneen kynnykselle oli jätetty uusi saippua tai keitetty ämpärillinen vettä pesuvedeksi. Ja pöydät notkuivat. 

Hän kertoi noudattavansa hyvin kurinalaista ruokavaliota pitääkseen itsenä kunnossa. ”Syön itse yleensä yksinkertaisesti kyliltä saatavaa ruokaa, mutta jos tulee vieraita, silloin on kaikki syyt syödä hyvin yhdessä.” Terveelliset elämäntavat näkyivät. Hänen 65 vuoden ikäänsä oli hyvin vaikea arvata. Ruoka oli tarkkaan harkittua ja tapa, jolla hän toimii itse ennen kaikkea esimerkkinä, oli innostava. Hän kertoi, miksi ja miten vesimelonit kannattaisi syödä kuorineen, papaija siemenineen ja kuinka monet muutkin luonnon hyvät aineet kannattaisi syödä talteen. Puheessa ei kuitenkaan ollut paatosta, kaikkea ympäröi hyväntahtoinen huumori. ”Sitä olet, mitä syöt,” hän muistutti moneen kertaan. ”Ihmisistä, jotka haluavat aina syödä helppoa ruokaa (vaalea leipää, vaaleaa riisiä, vaaleaa ugalia ja vain makeita vihanneksia ja hedelmiä), ei tule koskaan kunnon pappeja. He eivät kestä sitä, kun oikeita vastoinkäymisiä tulee,” hän tuumaili hymyillen. (Jotta ymmärtäisi tämän paremmin, kannattaa kokeilla syödä papaija niin, että pureskelee siementkin.) Hän itse oli valinnut mm. pinattilajikseen erittäin voimakkaan lajin, sen hyödyllisten aineiden vuoksi. Tietoa hän oli hankkinut lukemalla ja laajan tuttavajoukkonsa asiantuntijoilta. Useat reissut eri puolille eurooppaa olivat myös selvästikin olleet hänelle merkittäviä.  

Hän kertoi, että hänellä on näky, kuinka kirkon työn on hyvä olla jatkuvaa opettamista. Hän haluaa opettaa kirkon ihmisille sitä, miten he voivat selviytyä omaehtoisesti erilaisista vaikeuksista ja esimerkiksi kehittyä maanviljelijöinä. Kirkon paikka ei ole olla vain ihmisten hengellisen elämän keskellä vaan kokonaisvaltaisesti auttamassa ihmisiä eteenpäin. ”Opiskelun kautta ihminen voi muuttaa elämäänsä.” Omavaraisuutta hänen talostaan olikin helppo oppia. Aurinkosähköä, kuivakäymälät, oma kasvimaa, jopa harjapensasta oli istutettu pihanperälle.

Eräs lause, jota hän toisti kerran toisensa jälkeen oli ”huolehdi (että pidät kiinni) säännöistä, niin säännöt huolehtivat sinusta”(keep the rules and rules keep you). Kurinalaisuus on hyväksi ihmiselle monissa asioissa, olipa sitten kyse terveydestä tai vaikka auton kunnossapidosta. Täällä ei koskaan saisi lähteä ajamaan etenkään maaseutureissuja ilman, että aina aamulla ensimmäisenä tarkastaa auton nesteet, renkaat jne. Tämän säännön muistaminen todellakin voi pelastaa hankaluuksilta, jopa hengen. Kyse ei siis ollut asioiden tekemisestä synnillisiksi, hengellistämisestä tai tuomitsemisesta, ei edes laista, joka kahlitsee, vaan ohjeista, jolla voi helpottaa ja parantaa omaa elämäänsä ja turvallisuuttaan.

"Huolehdi säännöistä niin säännöt huolehtivat sinusta!"

Alusta asti meille oli tullut selväksi, että hän todella toivotti meidät tervetulleiksi seurakuntansa alueelle tekemään lähetystyötä. Hän oli kutsunut meitä oman kirkkonsa rinnalla ”vetämään kristuksen kirkon yhteyteen niitä, jotka eivät siinä vielä olleet”. Eräänä iltana muiden jo lähdettyä nukkumaan jäin keskustelemaan padrin kanssa vielä pitkäksi aikaa. Kysyin, mistä hänen tavaton vieraanvaraisuutensa oikein kumpuaa? Hän kertoi, että hänellä oli siihen kolme opettajaa. Ensimmäinen oli presidentti Julius Nyere, joka kansallistamalla koulut oli antanut hänelle mahdollisuuden opiskella. Hän oli myöhemmin tajunnut asian merkityksen ja oli siitä yhä kiitolllinen. Hän oli perheensä ensimmäinen, joka yleensä sai minkään koulutuksen. Hän oli myös perheensä ensimmäinen kristitty. Toinen opettaja oli hänen oma perheensä. Esimerkiksi hänen äitinsä oli opettanut lapsiaan, ettei mikään ole niin typerää, kuin syödä ruokansa yksin. Kolmas opettaja oli Kristus. ”Jeesuksen sanat: minä olin nälkäinen, ja te annoitti minulle ruokaa, minä olin janoinen, koditon ja niin edelleen, ovat minulla sydämessä. Pyydän, niin kuin laulussa, Pyhää Henkeä täyttämään ja käyttämään meitä.” Majoituksen ja ruoat hän halusi tarjota meille ilmaiseksi, jotta sekin raha olisi käytettävissä ihmisten tavoittamiseen ja auttamiseen.



Tapasimme Isä Bilingin myös  Karumwan kylällä, jonne hän oli tullut
käymään kotikäynneille.



Illan lopuksi en voinut olla kysymättä vielä yhtä mielessä pyörinyttä kysymystä. Eikö hän kokenut ollenkaan, että hän ruokki nyt rottia laivassaan, kun olimme hänen vierainaan? Tiesimmehän kumpikin, että muutamat ihmiset mukanamme evankeliointityöhön saapuneesta isosta ryhmästä pyrkivät houkuttelemaan väkeä myös toisista kirkkokunnista luterilaisen kirkon riveihin, siis ”kalastamaan toisten lammikoista”, eivätkä pelkästään tavoittamaan "pakanoita”. Isä Bilingi vastasi: ”Haluan ajatella aina positiivisesti. Jos joku on menettänyt uskonsa meidän kirkossamme ja löytää uskonsa takaisin toisessa, en näe sitä tappioksi.”

Kun aikaisin aamuyöllä nousimme lähteäksemme ajamaan kohti kotikaupunkiamme, tapasimme ulkona valkoiseen kaapuunsa pukeutuneen isä Bilingin. Hän puhdisti automme ikkunoita.

Tarina jatkuu

Edellinen tarina jatkuu vielä vähäsen..

Eilen aamuyöllä ukkosti ja satoi kaatamalla. Osa kaupungin teistä tukkeutui tulvivan veden vuoksi ja liikenne jumiutui pahasti. Itse odottelin, että pahin sade hellittäisi, vaihdoin Sinema Leo -auton puhjenneen renkaan ja ajoin auton huoltamolle. Korjattavaa oli kaikenlaista; takatankin katkennut kiinnike, etutankin mittari ja merkkivalo, puhjennut rengas ja niin edelleen. Loppuvuodesta elämä on aina yhtä rahojen laskemista, Jos huolto maksaa sen ja sen verran, joulukuun reissua pitää lyhentää sen ja sen verran. Uusia yllätyskuluja ei olisi tarvittu enään tälle vuodelle.

Iltapäivällä huoltamolta soitettiin, että auto olisi valmis. Menin hakemaan sitä ja uusi yllätys oli vastassa kun aloin maksamaan laskua: ”Ei tässä ole mitään maksettavaa, pientähän tuo vain oli, ” huoltoaseman kristitty omistaja Mr. Fortes tuumaili. Tämä oli muistaakseni jo neljäs vaiko jo viides ilmainen huolto tänä vuonna samaisella huoltamolla.

Kiitollisin mielin ajelin kotiin.

Reissussa

Kolme viikkoa pikkukylissä jättää jälkensä niin Sinema Leo:n tiimiin kuin autoonkin. Itse olin vain vajaan viikon tuosta mukana, mutta siihenkin mahtui jo monenlaista. Ensin projektori tuotti ongelmia. Yhtenä iltana valoa tuli vain puolet normaalista.

Aamulla avaismme projektorin ja totesimme edellisen saaristoreissun jättäneen jälkensä siihen. Sen sisältä löytyi maitopurkillinen pieniä surviaissääskiä. Ei ihme, ettei laite jäähtynyt. Lamppu oli myös vaurioitunut ja varalamppu oli varastossa Mwanzassa. Sen olisi kuulunut olla autossa, mutta jossain kuluneiden kuukausien aikana se olikin jäänyt matkasta. Soitin pikaiset puhelut vaimolle ja lähettitoverille Pekalle. Pekalta saimme toisen projektorin varalle, vaimo etsi ja löysi varalampun ja lupasi lähteä tuomaan tavarat lautalle asti. Ja taas kerran oltiin hiekkatiellä, paineltiin menemään vajaan sadan kilometrin matkaa lautalle. Päästiin järvestä yli ja saatiin tavarat kyytiin. Pikainen tankkaus ja takaisin lautalle. Paljon oli autoja. Odotus lauttarannassa kesti vajaat kolme ja puoli tuntia. Pikaiset puhelut vuorostaan tapahtumapaikalle. ”tulossa ollaan, keksikää jotain ohjelmaa kunnes elokuvat alkavat”. Uuden polttimon vaihdoin projektoriin lauttaa odotellessa. Elokuvat alkoivat tunnin myöhässä, mutta näkyivät kirkkaina.

Sitten huolta aiheutti auton takatankki. Se meinasi jäädä välille. Jossain tien kuopissa katkesi tankin metallinen kiinnike. Köyttä on autossa aina mukana, sitä tarvitaan milloin mihinkin. Tällä kertaa tankin sitomiseen.

Seuraavana päivänä tuli sadekuuro. Se syyti vettä sinema-tiimin niskaan sellaisella vauhdilla, ettei mikään pysynyt kuivana. Maa muuttui liejuksi ja kengät muuttivat muotoaan. Valkokangas meinasi lähteä tuulenpuuskassa. Seuraavana päivänä tiimi kulki rantasandaaleissa ja vaatteissa, mitä olivat vielä laukuistaan löytäneet.

Kun heti reissun jälkeisenä aamuna tavattiin, oli koko joukko huomattavan väsynyt. Mutta muuten kaikki oli mennyt taas ihan hyvin. Mitään isompaa ei tälläkään kertaa sattunut ja työt tuli tehtyä. Kun olin lähdössä korjauttamaan tankinkiinnikkeitä, oli vastassa vielä yksi yllätys..

Musiikkimiehet

Maitokärryllinen kaiuttimia, jokin pääteaste, generaattori ja simppeli mikseri. Laatikossa neljä mikkiä ja muutamia sekalaisia kaapeleita. Mikseri on ostettu kallilla rahalla, mutta unohdettu suojata pölyltä ja hiekalta. Ei toimi kovin hyvin. Seurailen sivusta kun äänentoistoja rakennellaan hiekalle puun varjoon.

Kohta tulee toinen kärryllinen. Jokainen kuoro tuo aina omat äänentoistonsa. Ne pystytetään edellisten viereen. Kolmas setti on ollut jo pidempään pystyssä. Se on elokuva-automme katolla oleva kuulutusjärjestelmä. Pian hiekkainen aukio laulaa kovalla äänellä.

”Olen pahoillani musiikkimiehet, mutta tänään meillä pitäisi olla tässä jumalanpalvelus. Kävisikö, että soittaisitte vain yhtä cd-levyä kerrallaan? Tuo kolmen kombinaatio on vähän raskasta kuunneltavaa. Ja tuosta äänenpaineesta puhuisin kanssanne myös hetkisen.”  

Tuimia katseita mutta musiikki hiljenee ja selkenee hieman. Tiedän miltä heistä tuntuu. Minuakin käytiin tökkimässä olkapäähän monenmoisten myyntimessujen konserteissa: ”Pojat, pankaa se pienemmälle. Tässä metelissä jää hunajat myymättä."

Sitten tulee musiikin vuoro. Laulua, tanssia, kitaraa, bassoa ja loput koskettimien koneistosta. Silloin kaikki on kohdallaan. Katson kun vanhus nousee muovituolistaan, ei mene ketään olkaan koputtamaan, vaan sulavin liikkein lähtee tanssimaan.