Armon kirkko (Esa Santakari)

Olen vuosien ajan ostellut kirppareilta kiinnostavan oloisia vanhempia kristillisiä kirjoja, mutta osaa en vain ole koskaan tullut lukeneeksi. Aina on ollut jotain sillä hetkellä "tärkeämpää" luettavana. Saadakseni hyllyssä pölyttyvät lukemattomat kirjat luettua, otan niistä aina jonkin mukaan työreissujen iltalukemiseksi. Nyt viimeisimmälle reissulle lähti mukaan Esa Santakarin ”Armon kirkko” (Sley 1966).

Kirjassa on hauska, vähän erilainen rakenne, jonka ei kannata antaa haitata. Siinä kulkevat vierekkäin kaksi eri tekstiä, aukeaman vasemmalla sivulla toinen ja oikealla toinen. Nyt kirjoitan tässä hieman enemmän ajatellen sitä kevyempilukuista, eli aukeamien oikeanpuoleisilla sivuilla kulkevaa tekstiä, jota toinen puoli sitten täydentää.

Armon kirkko on hyvin ajankohtainen teos. Siinä tuodaan raikas ja elävä kuva kirkosta. Kirjan vertaukset ovat puhuttelevia. Se muistuttaa, ettei kirkolla ole varaa vieraantua ihmisten arjesta vaan tehtävämme on hyvin arkisessa maailmassa.

”Talvi on tullut, sanoo Augustinus eräässä saarnassaan. Ajattele näitä köyhiä, miten voisit pukea alastoman Kristuksen? Sanotko sinä: Kristus on nyt taivaassa? Katso ympärillesi! Hän makaa ovesi ulkopuolella. Hän on nälkäinen. Hän palelee. Häneltä puuttuu kaikkea... Jospa sinä, joka edistyt opissa, myös edistyisit hyvissä töissä!”

Kirja oli matkalukemisenani reissulla tutkimaan uuden kohdealueemme tilannetta. Tuntuu siltä, ettei se voinut tarttua mukaan sattumalta. Niin kiinteästi se liittyi keskusteluihin, joita tapaamiemme ihmisten kanssa kävimme. Kirjasta huokuu vahva lähetystyön tekemisen henki. (Meidän pitäisi muistaa enemmän alleviivata raamatuistamme sanoja, jotka laittavat toimimaan, kuten: menkää ja tehkää, viljelemään ja varjelemaan, rakasta...)

”Kun meille on opetettu, että seurakunta on siellä, missä evankeliumi puhtaasti saarnataan, alleviivaus ei ole vain sanassa evankeliumi tai sanassa puhtaasti vaan myös sanassa ’saarnataan’; samoin sakramenttien kohdalla sanassa ’jaetaan’. Jos evankeliumi on niinsanoakseni museossa, se ei luo Jumalan seurakuntaa.”

”..jos sanamme ovat ihmisten mielipiteitä ja julistuksemme todellinen sisältö jotain muuta kuin ilosanomaa Kristuksesta, on selvää, että saarnatuoliemme juurella ei ole Jumalan kansaa. Tyhjät penkit saarnaavat papille parannusta.”

Nämä sanat puhuttelivat, olenhan lähtöisin Suomesta, jossa kirkko on jo pidempään haastettu uusiutumaan, ja toisaalta vierailimme parasta aikaa alueella, jossa myös osa vanhoista saarnapaikoista oli päässyt kuivumaan kokoon, ja pohdimme, miten seurakuntien toimintaa voisi elvyttää ja viedä myös uusille alueille.

Jos minulla oli mennyt vuosia, etten ollut saanut tartuttua Armon kirkkoon, luulen, että tästä eteenpäin siihen tulee palattua uudelleen ja uudelleen. Kirjalla on paljon annettavaa kenelle tahansa, joka haluaa viettää pienen lepohetken hyvin raikkaan evankeliumin äärellä. Erityisen hyvä se on niille, jotka uskovat, että kirkon parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin, ja haluavat toimia sen kirkon rakentamiseksi.

”Miten mitättömästi olemme kirkosta ajatelleet, miten itsekeskeisiä ja köyhiä olemme olleet. Juuri kirkosta puhuessaan Paavali puhuu  ’suuresta salaisuudesta.’ Paitsi ilmoituksen kautta tarvitsemme myös ’vaikenevan salaisuuden’ teologiaa, jossa yksityiskohdat häipyvät hämärään, jotta kokonaisuus näkyisi valtavampana ja säteilevämpänä. Tämä kokonaisuus, tämän kirkon hahmo ei kuitenkaan ole salaisuus: se on Kristus.”

Uutta aloittamassa

320,000 ihmistä. Neljä seurakuntaa, joissa yhteensä noin 200 jäsentä. Työntekijöinä yksi pappi ja kourallinen muita. Väki jakaantuneena reilulle kymmenelle eri saarelle, joissa väkeä on enemmän tai vähemmän kuun vaiheiden mukaan, siis sen mukaan, miten kala liikkuu. Muutamia kyliä, joissa aiemmin oli seurakunta, mutta toiminta on hiipunut. Nyt alueen 24 taajamasta vain neljässä on seurakunta. Yksi valmis kirkko. Kolme suunnitelmaa, joista yhtä jo rakennettu, mutta perustus petti ja yksi seinä kaatui. Täytyy aloittaa alusta. Tulot seurakunnissa kolmesta eurosta 75 euroon kuukaudessa. Ei yhtään kulkuneuvoa, etäisyydet kymmenissä kilometreissä. Muutamia muita kirkkokuntia alueella, joilla kylästä riippuen enemmän tai vähemmän väkeä. Viimeisen 15 vuoden ajan ollut monia projekteja. Ne ovat onnistuneet osa paremmin, osa huonommin. Taikauskon vuoksi ihmisillä vaikeuksia. Kuulostaa lähetysalueelta.

Yksi valmis ja kaunis saaristokirkko

On myös kehitystä. Pääsaarella sähköt olleet jo pidempään, vettä tulee hanasta ja muutenkin paljon on jo tehty. Saarelta lasketaan ainakin 50 ihmisen lukeneen itsensä professoriksi asti: ”Syömme täällä niin paljon kalaa, että se vaikuttaa oppimiskykyymme,” kertoi yksi seurakunnan vanhemmista. Maan päättäjissä useampia on lähtöisin samoilta saarilta.

Tässä alkuasetelma, josta puhuimme alueen seurakuntien väen kanssa loppuviikosta tekemämme reissun aikana. Matkasimme hiippakuntamme piispan apulainen Leman ja harjoittelijamme Tuomaksen kanssa saarelle. Toiveita ihmisillä oli paljon. Halusimme jo ensimmäisessä kokoontumisessa muistuttaa, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. He tiesivät sen itsekin: ”Meillä oli täällä ulkomaalaisten toteuttama ’church planting’ –projekti. Mutta se ei ollut kestävällä pohjalla. Kerrankin eräs vieraista pysäytti naisen, joka kantoi vesiämpäriä. Kysyi saisiko kastaa naisen. Nainen lupasi, hänet kastettiin ja sitten hän taas nosti ämpärin päänsä päälle ja jatkoi matkaansa. Jos yhteistyö alkaa, ettehän heti ala kastamaan ihmisiä?” pyysi yksi vanhimmistosta. Kerroin, ettei meidän tiimi kasta ketään, vaan sen tekee heidän oma pappinsa silloin, kun arvelee ajan olevan siihen sopivan. Lainasin osittain vertausta, jonka olin juuri lukenut Santakarin kirjasta ”Armon kirkko” (on niin hyvä kirja, että laitan siitä jutun vielä erikseen).

”Jouluna kannamme puun sisälle kirkkoon ja koristelemme sen. Se on kaunis, mutta kuihtuu muutamassa päivässä, koska sillä ei ole juuria, eikä kukaan tiedä, mistä ja kuka puun on tuonut sisälle. Mutta, jos te itse hakkaatte tähän kirkon lattiaan pienen aukon, laitatte siihen multaa ja istutatte siemenen ja kastelette sitä, pikkuhiljaa siihen nousee puu, joka vuosi vuodelta kasvaa suuremmaksi. Ja koska se on teidän itse istuttama, te varmasti haluatte pitää siitä myös huolta. Tällaiseen työhön me voimme sitten tulla teidän avuksenne.  Vain sellainen työ, jota teette itse, ja joka nousee teidän keskuudestanne, voi olla kestävää.”

Olen paljon kertonut viime vuosina Mwamitumain seurakunnassa tehtävästä lähetystyöstä. Nyt on tullut aika siirtyä uusille alueille. Jos Luoja suo, ensivuoden alusta alkaen saan kertoa enemmän työstä, jota tehdään suuren järven saarilla.

Raitista ilmaa

Aamusta autuus on kaukana. Kitkerä savu tukkii huoneen. Monennettako viikkoa taas peräkkäin työskentelen savustuspöntössä. Ensin roskia poltettiin hiippakunnan aidan takana ja tuuli kävi sopivasti. Sitten hiippakunnan pihalla ja nyt viereisen koulun takana.

Illalla kotona ja savu haisee jälleen. ”Mun nenään menee violettia” sanoo perheen pienin. Korjaamme, että harmaata eli savua. Ympäri asuinaluettamme on vallalla roskien polttaminen, vaikka sille ei ole mitään erityistä hyvää syytä. Kunnallinen jätehuolto hakisi todella pienellä rahalla jätteet portilta, jos ihmiset vain niin haluaisivat. Monena iltana olemme harkinneet lähteä hotelliin nukkumaan, kun savu on täyttänyt makuuhuoneet. Märän roskakuopan pohjalla kasa kytee päiväkaupalla. Ikuiset tulet palavat kaupunkien kaatopaikolla. Ostimme ikkunoihin suodatinkankaat, että edes vähän helpottaisi.

Itse olemme myös polttaneet roskia. Koetin muistella, olisiko näiltä vuosilta kertoja yhteensä neljä. Kahdesti vaellusmuurahaisten vuoksi, kun tuhannet vaiko miljoonat muurahaiset valtasivat talon läheltä lehtikasan, jota ei oltu vielä upotettu kompostikuoppiin. Kahdesti uuden kasvimaan raivaamiseksi, kulotettiin pohjaa ja poltettiin kasa lehtiä sitkeän puun juurella, että saatiin juuret pois ja parempi puu tilalle. Ehkä niitäkään tulia ei olisi tarvittu.

Kasvihuoneilmiö vaivaa erityisesti kehitysmaita. Eikö siksikin roskanuotiot olisi syytä sammuttaa? Se voisi olla se ”omavastuuosuus”, jolla kehitysmaat osallistuisivat ilmastotalkoisiin, etekin siksi, ettei siitä tulisi mitään kuluja. Päinvastoin. Kun kaikki puutarhajäte ja pelloilta kertyvä biojäte poltetaan, maaperä köyhtyy. Ravinteet haituvat savuna ilmaan. Sitten ostetaan lannoitetta. Kaikki biojäte kannattaisi kompostoida, se on täällä äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Roskien poltosta luopuminen ei lisäisi kuluja vaan säästäisi rahaa.

Euroopassa on kiinnitetty paljon huomiota savun sisältämien pienhiukkasten määriin ja niistä aiheutuviin elinvuosien menetyksiin. Afrikasta on uutisoitu syöpään sairastuneiden määrän ja syöpäkuolemien kasvusta. Osasyynä pidetään pidentynyttä elinikää, jolloin syöpä ennättää kehittyä. Osasyynä muuttuneita elintapoja. Niiden myötä myös roskanuotioihin päätyy enenevässä määrin niihin kuulumatonta jätettä. Muovia, loisteputkia, jäteöljyä, pattereita, elektroniikkaa, teurasjätteitä ja vaatteita. Onkohan niiden savuilla tulevaisuudessa jotain vaikutuksia? Ehkä nekin näkyvät aikanaan tilastoissa. Ehkä on parempi, kun ei tiedä, mitä hengitysilma pitää sisällään. On vain pakko hengittää, kun ilmankaan ei oikein pärjää. Sillä, ettei roskanuotioita enään sytytettäisi, olisi monia myönteisiä vaikutuksia kehittyvien maiden elämään. Meitä se auttaisi viihtymään täällä paljon paremmin.

Nautin todella paljon, kun navakka tuuli puhaltaa Victoriajärven suurelta selältä ja aallot jymisevät, kohisevat ja kihisevät rantahiekalle. Silloin on mukava mennä järven rantaan. Nautin siitä, kun tulee kylmä ja että saan hengittää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa.

Mahtavat markkinat

Markkinoilla on vilskettä ja vilinää.

Tuskin autolla pääsee ohi ajamaan.

Nälkä on toistaiseksi selätetty ja uusi sato saatu.

Nyt markkinahumu on parhaimmillaan.

Väkeä on tullut viidenkymmenen kilometrin säteeltä.

Kattopeltejä ja sementtiä,

maissia ja riisiä,

lehmiä ja vuohia,

kodin pikkutavaraa.

Joku osti sängyn ja patjan

ja elämä muuttui paremmaksi.

Toinen sijoitti keltaiseen pyöränkumiin.

Tänään ei ole ainakaan tarjonnasta pulaa.

ja elämä muuttui paremmaksi

Vesi, ajankohtainen aihe!

Suunnilleen viikko sitten kävelin kuvaamaan pienen kyläkirkon lähistöllä olevaa itsekaivettua vesikuoppaa. Kuopan reunalle käveli kaksi nuorta tyttöä, joista toinen heitti sandaalinsa jalasta ja laskeutui kuoppaan nostamaan pullokurpitsan puolikkaalla vettä ämpäriin. Kyselin vedestä, ja tyttö kertoi hakevansa perheen käyttövettä kuopasta. Juomavedeksi he koettavat hankkia puhtaampaa.





Olimme hiljentäneet vauhtia muillakin kylillä kuiviin jokiin kaivettujen vesikuoppien kohdalla. "Joskus veden ollessa vähissä nämä perheiden omat kuopat ovat johtaneet jopa ihmishenkien menetyksiin, jos joku on mennyt ottamaan vettä toisten kuopista", kertoi yksi mukanamme matkustaneista miehistä. Luulen, että vesi, jota saavat kuopista on vuosien aikana saattanut aiheuttaa vielä enemmän ihmishenkien menetyksiä. 





Millaista huolta pidämme omasta vedestämme Suomessa? Uskotko, että siitä on tulossa vielä Suomen tärkein vientituote, joka tuottaa enemmän, kuin kaikki kaivokset yhteensä? Sitä ei olisi varaa liata, saastunelle vedelle tuskin löytyy markkinoita.





Kirjoitin aiheesta kesällä jutun harrasteblogissani. Tänään huomasin Yle uutisissa artikkelin puhtaan veden tärkeydestä.

Puhdasta vettä ei ole kaikilla. Meillä, joilla sitä on, siitä kannattaa pitää huolta vaikka vain siksi, että sitä on niin paljon mukavampi juoda.
  

Rachael laskeutui kuoppaan vedenhakuun

Tule katsomaan meidän kotia!

”Tule katsomaan meidän kotia!” huikkaa tuttu mies, Sospeter, tullessaan vastaan puuvillapeltojen välissä menevällä polulla. Lähden miehen mukaan kiinnostuneena. Olen nähnyt heidän tiilitalonsa uutuuttaan hohtavine peltikattoineen jo kylälle tullessamme. Kirkon, pian valmistuvan pappilan ja terveysaseman lisäksi se on nyt neljäs tiilitalo koko kylällä. Mies on rakentanut talon perheelleen. Olen ajatellut, että syy, miksi kaikki kyläläiset asuvat tembetaloissa, olisi köyhyys. Mitä erilaista mies on tehnyt, että hänellä on varaa rakentaa tämä talo.

Talon rakennus oli alkanut vuonna 2009. Ensin mies oli ostanut kiviä perustuksiin puuvillasta saamillaan tuloilla. Hän oli aiemmin myös ostanut muutamia vasikoita ja kasvattanut ne aikuisiksi lehmiksi, ja saanut niistä sitten hieman voittoa. Sitten hän oli pikkuhiljaa valanut ja polttanut muutaman tuhat tiiltä. Hän oli ostanut sementtiä seuraavien satojen tuloilla ja hankkinut kattopellit ja kattototuoleihin tarvittavat puut. Nyt maaliskuussa hän oli muuttanut perheineen uuteen kotiin. Talon rakentaminen  ei ollut kuitenkaan ollut alusta asti mitenkään itsestään selvää.

Hän on yksi kylän nuorista miehistä, jotka alkoivat omin voimin rakentamaan kylälleen kirkkoa. Kirkkorakennus oli vapauttanut miehen sukupolvien kantamasta pelosta. ”Kirkko minut laittoi liikkeelle. Meitä on peloteltu, että jos rakennat ison talon, sinulle tapahtuu jotain pahaa. Kun kirkko valmistui, aloin uskoa, ettei mitään pahaa tapahdu ja aloin rakentamaan.” Miehen avoimuus saa muutkin miehet kertomaan. ”Minä olin koko kylälläni ensimmäinen, joka kaivoi kaivon”, kertoo yksi tiimiläisistäni. "Kun aloin suunnitella kaivoa, minulle sanottiin moneen kertaan, että jos sen teen, jotain pahaa tapahtuu. Kuolen tai sairastun. Kerran tuttu pappi sattui kuulemaan kun puhuin kaivosta ja hän sanoi: ’Mitä sinä pelkäät. Kaiva se kaivo.’ Nyt monet muutkin ovat kaivaneet kaivon, ja kylän toimikuntakin on alkanut suunnitella yhteistä kaivoa.” Miehet kertovat myös kylän terveysasemasta. ”Kun ihmiset näkivät, että joukko nuoria pystyy rakentamaan ison kirkon, he alkoivat puhua, miksi kyläläiset eivät pystyisi rakentamaan myös kunnon terveysasemaa. Sitä oli aina vain anottu ja anottu. Nyt meillä on terveysasema ja siihen on saatu oma lääkäri.”



Perheen vanha koti on annettu isän veljen perheelle.



 Olimme edellisenä päivänä ajaneet ohi rähjäisestä talosta, josta miehet kertoivat, että talon väki on tienannut jopa 3000 euroa vuodessa mutta edelleen asuvat majarähjässä. ”Nykyään isäntä vain juo kaikki rahat”. Aloin ymmärtämään paremmin, miten vanhat uskomukset ja pelko voivat estää kehityksen, johon ihmisillä itsellään olisi muuten mahdollisuuksia, varaa ja haluja.

Sospeter istuu vaimonsa Mariamun kanssa olohuoneen sohvalla. Kaksi lapsista tulee välillä hiekkaleikin lomasta valokuvattaviksi, kaksi isompaa lasta on koulussa. Lattia on maissin peitossa. ”Toin satoa tänne kuivumaan, kun viljavarasto on vielä vähän keskeneräinen”. Hän kertoo kaivaneensa kaivon, ja nyt heillä on vesi omasta takaa. ”Annamme siitä naapureillekin, ei vesi jakamalla lopu.”

Yhden huoneen uudesta kodista mies on pyhittänyt vaimolleen. Siinä on nyt kauppa ja ompelimo. Sospeter on nykyisin seurakunnan sihteeri. Luulen, ettei parempaa vastuunkantajaa olisi seurakunta voinut saada. Hän voi omalla esimerkillään näyttää, että kun vain haluaa, rukoilee ja tekee työtä, pystyy paljoon.

Saan nauttia jälleen kerran perheen vieraanvaraisuudesta. Vaikka tulin vain katsomaan taloa, tuodaan eteemme lautasellinen mandaasi-munkkeja ja mausteteetä. Olen nauttinut heidän vieraanvaraisuudesta ennenkin, nukkunut heidän vanhassa kodissaankin jollain reissulla. Meinaan jäädä sanattomaksi, kun mies sanoo: "Haluan antaa teidän perheelle lahjaksi kanan. Säästätte hieman, kun alatte saada kananmunia omilta kanoilta."



"tuossa on nyt tuhat poltettua tilltä"

 

Poiketessamme naapuritalossa, perheen isäntä, kylän evankelista Yohana esitelee tiilipinoa: ”Tuossa on nyt tuhat poltettua tiiltä. Kun sateet alkavat, teen toiset tuhat tilltä. Pian pääsemme rakentamaan” Joku toinen oli alkanut polttamaan tiiliä pappilan viereisellä pellolla.





Ps. Talo oli tullut maksamaan n. 3000 euroa, eli kasaan oli saatu n. 750 euroa/rakennusvuosi, hieman puuvillasta saatavasta tulosta riippuen. Kaikki muu oli "ilmaista", jos omalle työlle ei lasketa hintaa.

Sunnuntaille: Unohda!

Kaksi vuotta vartioi sitä taloa. Esti varkaat kahdesti. Yksi yö, väsynyt mies ja sikeä uni. Varkaat veivät muoviämpärin. Vartija joutui lähtemään. Hänestä tuli ”se mies, joka nukkui”.

Maalivahti torjui kymmenen, yksi pääsi läpi. Vain se läpipäässyt muistetaan.

Mies oli uskollinen kaksikymmentä vuotta. Tuottavutta tarvitsi kohentaa. Tuolle vanhalle lappu kouraan, syitähän aina löytyy, kun aletaan vanhoja kaivelemaan. Kiitos ja näkemiin.

Puoliso, joka huolehti viikon lapset ja kodin kuuli toisen kotiin tullessa tiskeistä, jotka vielä pöydälle jäivät.

Se, mitä nuorena sanoi, leimasi politiikkoa lopun ikää, kuin ei ikinä olisi kasvanut aikuiseksi eikä oppinut uutta.

Oppilas, joka ekaluokalla heitti kiven ja anteeksi pyysi, oli opettajan silmissä vaikea loppuun saakka.

Paljon ei tarvita leimaan, ja se lyödään otsaan ikuisella musteella.

Koeta sitten tällaisessa maailmassa saada jokin käsitys Jumalasta!

Mitä anteeksiantaminen tarkoittaa? Puuttuuko merkitys? Pitäisi olla "unohtaa”! Sanommeko toisillemme milloinkaan: ”Annan anteeksi. Unohdan tämän nyt kokonaan!”

Teitä on nyt viisi

Remontti

Aika kulki ohi Sinema Leo -elokuva-auton vanhojen kaappien ja sänkyjen. Saimme hyvästä työnjäljestään tunnetun puuseppä Nathanaelin korjaamaan kaluston. Tällä kertaa  levyksi valittiin vesivaneria. Se ei ole ihan kauneinta, mutta kestävää. Uudet kalusteet valmistuvat sopivasti  ennen syyskuun reissun alkua.

Pari edellistä reissua olivat olleet taas mielenkiintoiset. Ensimmäinen alkoi hankalasti, ei ollut lupia elokuvien esittämiseen. Vastaanottavassa seurakunnassa oli unohtunut kaikki valmistelut työntekijävaihdoksen myötä. Tiimi alkoi kysellä, minne voisivat mennä, ettei aika menisi hukkaan. Yksi Geitan alueen seurakunnista ilmoitti, että sinne luvat saisi jo seuraavalle päivälle. Sitten vastusteli auto. Katkennutta tuulettajanhihnaa piti lähteä vaihdattamaan Geitaan. Paluumatkalla oli vastassa ruuhka. Vilkas toripäivä oli tukkinut tiet ja ajaminen oli ollut hankalaa. Torilta oli alkanut tulla ihmisiä koputtelemaan ikkunoihin: ”Hei, ettekö te voisi järjestää täälläkin jonkin opetustilanteen?” Heidän saamansa luvat ylsivät torialueelle asti ja mikäpäs siinä. Laitteet pystyyn ja Daudi auton katolle opettamaan. Väkeä oli kertynyt yli 2000 ihmistä kuuntelemaan. Illalla samalla alueella oli esitetty vielä myös elokuvat.

Toisella reissulla oli ollut mukana vähän vauhdikkaampi sielunpaimen. Tiimin kuvaillessa häntä, sai vaikutelman, että hän oli kastanut vähän ”kaikkea mikä liikkuu”. Kysymys oli oppierosta, vaikka työntekijä olikin samasta kirkosta. Hänen mukaansa ihmiset kastetaan ensin ja sitten opetetaan, jos pystytään. Kirkon käytäntö on, että ensin on kastekoulut ja muut, ja sitten kun ihminen tietää, mistä on kyse, hänet kastetaan, jos hän itse sitä haluaa. Tiimiläiset olivat yrittäneet keskustella työntekijän kanssa, mutta tuloksetta. He eivät niinkään olleet kiinnostuneet asian teologisesta vaan käytännöllisestä puolesta. Teologiseen kinasteluun voitaisiin kuluttaa kaikkien kirkkojen kaikki voimavarat, jos niikseen haluttaisiin, ihmisten parissa tehtävän lähetystyön kustannuksella. Lopulta he veivät hänet erääseen kotiin. Perhe oli kastettu edellisenä päivänä. Perheen isä ei ollut osannut kertoa edes, minkä kirkon jäseneksi hänet oli kastettu, saati mitä se merkitsee. Ehkä se auttoi työntekijää näkemään, että myös kirkon yleiselle käytännölle on perusteita.

Toisinaan on täällä nähty esimerkiksi lyhyesti maassa vierailevien ryhmien kastamien keskuudesta, etteivät kastetut ole ymmärtäneet kasteen merkitystä, jos kasteet eivät ole liittyneet seurakunnan omaan normaaliin toimintaan ja opetukseen. ”Vieraat kertoivat kastaneensa 300 ihmistä. Ketään heistä ei ole koskaan näkynyt alueen kirkoissa. Minne he katosivat?” Kyseli kerran eräs hiippakuntamme johtajista.

Sinema Leolla on luvassa puuhakas syksy. Melkeinpä, kun tiimi syyskuun puolivälissä lähtee liikkeelle, auto on kylissä joululle asti. Saakin olla kalusteet kunnossa sellaista reissua varten.

Liikkeellä huonoon aikaan

Vanha mies katsoo silmiin ja kertoo: ”Saimme kahdesta eekkeristä peltoa kaksi ämpärillistä auringonkukansiemeniä. Se riittää noin kahteen litraan öljyä. Maissia emme saaneet ollenkaan. Omista kolmesta eekkeristäni peltoa sain vain kaksi säkillistä maissia.”

Istumme tembe-talon pihapiirissä ja puhumme viimeisimmästä satokaudesta. ”Täällä sato pyörittää kaikkea. Näemme sen kouluissammekin. Jos sato on huono, perheet eivät voi ostaa koulupukuja ja maksaa koulumaksuja, ja lapset eivät tule kouluun. Monet ovat ennen satokautta joutuneet lainaamaan rahaa ostaakseen ruokaa, ja nyt huonon sadon myötä heille ei jää käteen mitään. Heillä on ’pancha tumboni’ (rengasrikko mahassa)”. Laskemme myös seurakuntien pelloilla, ettei osalla pelloista tulot kattaneet edes viljelykustannuksia. Eräälläkin kylällä ämpärillinen maissia kahdelta eekkeriltä peltoa. Sillä ei paljon juhlita. Kehoitan säästämään maissin ja tarjoamaan sen ihmisille jouluateriana.

On kummallista, että samalla reissulla näkee kaksi niin vastakkaista maailmaa. Innokkaiden kirkkojen rakentajien kylät, joissa kehitys kulkee nyt kohisten eteenpäin, ja toivo paremmasta on koko ajan läsnä, ja joissa samalla tuleva nälkä on jo tiedossa, mutta siitä ei vielä paljoa puhuta. Ihmisten kyky elää nykyhetkessä on täällä siunaukseksi. Iloitaan ruoasta, joka tänään on lautasella, huolet tulkoot sitten ajallaan.

Sama tarina on kuultavissa lähes kaikilla kylillä, joilla vierailemme. Ihmiset kertovat siitä, kuinka sääolot tai ainakin sadot ovat muuttuneet. Alueet, joilta ennen kuljetettiin ruokaa muille alueille, ovat olleet nyt toistuvasti nälkäavun varassa. Osasyyllinen on maissi. Se on herkempi kuivuudelle, kuin perinteiset viljat, mutta ei sekään selitä kaikkea. Meatun alueella eräs alueen maatalousneuvojista kertoi, ettei maissi aluksi ollut ongelma. Eihän sen viljely olisi voinut yleistyä, jos se ei olisi menestynyt ja tuottanut satoa. ”Mutta nyt perinteisetkään viljat eivät takaa satoa. Alueellamme on jo seitsemän kylää, joilla hirssikin kuoli pelloille.” kertoi Meatun alueen maakuntajohtaja nälän ollessa kovimmillaan. ”Enään ei voi luottaa siihen, miten ennen viljelyistä opetettiin. Kaikki on muuttunut. Mistä tämä johtuu?” kyseli yksi jututtamistani viljelijöistä. Syitä voi olla monia. Arvailen syyksi ilmastonmuutosta. ”Ennen täällä oli vaikea vuosi noin kymmenen vuoden välein. Nyt edellisestä nälästä ei ennätetä selvitä, kun jo uusi on ovella.” kertovat miehet.

Minulla nousee miesten kysymyksistä mieleen muutaman vuoden takainen järkyttävä lento-onnettomuus. Silloin valtameren päällä lentänyt kone joutui pahoihin ongelmiin. Koneen lepovuorossa ollut kapteeni säntäsi ohjaamoon, mutta ei pystynyt pelastamaan konetta ja sen matkustajia. Merestä nostettuun mustaan laatikkoon oli tallentunut kuinka koneen kapteeni hokee viimeiseen asti: ”Mikä meillä on vikana? Mikä tätä konetta vaivaa?” Ei ollut paljoa vastauksia, oli vain selvää, että jotain oli vialla. Näin täälläkin nyt kysellään. Minulla puolestaan ovat samat lentokapteenin tuskaiset kysymykset pyörineet mielessä, kun olen lukenut uutisia Suomesta. On paljon sellaista keskustelua ja päätöksentekoa, joka laittaa kysymään: Mikä meitä vaivaa? Mihin me oikein olemme menossa?

ruokavarastoja tembe-talon pihassa

Ilmastonmuutoksesta en osaa sanoa juuri mitään. Olen kyllä lukenut siitä artikkelin toisensa jälkeen. Onko ilmasto lämpenemässä vai kylmenemässä? Ainakin se on ollut paikallisesti muuttumassa. Jotain on ilmassa. Siitä nämä kaikki kysymykset täällä kertovat. Mikä täällä on vikana? Miten nämä ihmiset voivat selviytyä, jos tällainen jatkuu? ”Monet sukumat ovat lähteneet uusille alueille. Monet ovat suunnanneet etelään, jossa ovat kuulleet saatavan parempia satoja. Nyt siellä on syntynyt ongelmia karjankasvattajien ja maanviljelijöiden välille.” kertovat miehet. Ilmaston muuttumisen ennustetaan aiheuttavan laajoja muuttoliikkeitä. Onko tämä jo alkua sille, vai ovatko ihmiset vain aina kulkeneet ”sopivien laidunten perässä”?

Nuoren perheen isä nojailee tiiliseinään. Kyselen kuulumisia. Hän kertoo hymyillen itse voivansa hyvin ja lasten ja vaimon myös olevan kunnossa. Kysyn millaisen sadon hän sai. ”Hyvän, meillä on nyt ruokaa”. Kun kysyn, miten pitkään hän arvelee ruoan riittävän, hymy miehen kasvoilta katoaa. Hän on hetken vaiti ja sanoo:  ”En halua ajatella sitä. Nyt on ruokaa.” En halua kysellä häneltä enempää, puhumme muusta. Toisilta perheiltä saan vastauksia. ”Meillä ruoka riittää marraskuulle.” Toisilla menee vähän paremmin: ”meillä on ruokaa jouluun asti.” Mitä sitten tapahtuu? Pysähtyykö kylien iloinen elämänvire ja halu kehittää taas silloin? Kuka jaksaa ahertaa, jos on 'pancha tumboni'?

Ruoka olisi nyt halpaa, kun satokausi on juuri loppunut. Pian ruoan hinta nousee ja se lisää ongelmaa. Pyydän seurakuntien ihmisiä opettamaan, että kenellä vain on varaa, ostaisivat nyt ruokaa varastoon. Mitenhän nämä ihmiset taas selviävät? Mitähän itse tekisin, jos olisin yksi näistä pellonreunan miehistä? Mitenhän kertoisin lapsille, ettei koulu alkaisikaan syyskuussa, ja että olisi vähän kovaa sitten taas joulukuussa?

Kaikesta huolimatta ihmiset toivovat.  He eivät jää liiaksi miettimään, onko nyt lämpenemässä vai jäähtymässä, vaikka kyselevätkin. Heitä kiinnostaa se, mitä kannattaisi laittaa peltoon, että saisi satoa? Toivottomuuteen ei täällä törmää juuri ollenkaan. Kaikki myös kuulostivat jatkavan peltoprojektiaan, vaikka tämä ensimmäinen kerta ei ihan toiveita täyttänytkään. Perheet valavat ja polttavat tiiliä, ja aikovat seuraavan sadon turvin käydä rakentamaan uutta taloa.

Mutta se onkin sitten jo oma tarinansa..

Luonto lähellä

Kun silmä vältti, kaahotti kanaemo asioilleen.

Illalla näin, mitä oli päivällä puuhaillut.

Retkipedissäni
moskiittoverkkoa, makuupussia

ja tyynyä oli muokattu pesän malliin

ja pesästä löytyi muna.

En jaksanut käydä hautomaan,

palautin munan omistajalleen.

Ja aamulla huomasin,
ettei siinä talossa saanut
salkkukaan olla rauhassa.

 

 

Kun on luonto lähellä,

ei tule aika pitkäksi.

Hyvään aikaan liikkeellä

Palasimme eilen reissusta Pohjois-Tansanian maaseudulle. Matkustin työparini Sebastianin ja SLS:n harjoittelija Tuomas Raivion kanssa muutamaksi päiväksi Maswaan alueelle Mwamitumain seurakuntaan. Veimme vähän rakennustarvikkeita ja halusimme käydä katsomassa, miten työ  etenee ja kuulemassa tukemamme peltoprojektin kuulumiset. Työtä alueella tehdään Victoriajärven Itäisen hiippakunnan ja Suomen Lähetysseuran yhteistyönä.



Tuomas pitää kirjaa lastattavista sementtisäkeistä.
Nämä säkit Tuomaksen itse maksamaa lukuunottamatta
maksettiin SLS:n, eli siis teidän,
suomalaisten kristittyjen antamalla tuella.
Antamanne apu on siis tullut jälleen kerran perille.
Kiitokset!



Jos näkemäämme tulisi kuvailla yhdellä sanalla, se sana olisi ”kehitys”. Useimmilla kylillä kehitys oli silminnähtävää. Mwamitumain kylälle johtavan tien vierellä makasi uusia sähkötolppia pystyttämistä vaille valmiina. Alueelle on tulossa sähköt. Tulimme paikalle hyvään aikaan. Juuri vieraillessamme alueella kerättiin nimiä valtion tukemaan sähköhankkeeseen, jossa kylien ihmiset voivat varata sähköliittymän 75,000 shillingin kokonaishinnalla. Aiemmin olisi saattanut maksaa moninkertaisesti, satoja tuhansia vastaava liittymä. Rohkaisimme seurakuntaa liittämään sekä kirkon, että pappilan verkkoon. Nykyisen generaattorin käyttämiselläkin on hintansa.



..ja kehitys kulkee eteenpäin!
Sähkötolppia matkalla kylille



Myös itse pappilan rakennus etenee vauhdilla. Ulkorappaus, sisäkatto, ikkunaluukut ja pari ovea puuttuu vielä. Ne saatanee paikoilleen ehkä kuukauden kuluessa, ennen kuin mahdolliset sateet taas alkavat.

Mwamitumain pappila etenee hyvää vauhtia.

Ajoimme yhteen alueemme kaukaisimmista kylistä, Mbugayabang’hyaan. Siellä oli vastassa joukko rakennusmiehiä ja lähes valmiiksi rakennetut kirkon seinät. Autoimme heitä vuokraamaan pellon seurakunnalle, ja siitä eteenpäin kaikki työ on ollut heidän omaa. Nyt saamillaan puuvillatuloilla he olivat ostaneet kolme säkkiä sementtiä, ja jatkaneet kirkon rakentamista.

Mbugayabanhyan muurari odottaa sementtiämpäriä.
Kirkon seinät alkavat olla valmiit.

Tulimme  Mwandoyaan, jonka kirkosta jo aikaisemmin laitoin lyhyesti tähän blogiin. Kirkon seinät olivat nousseet jo ikkunoiden alareunan tasolle ja into oli korkealla.

Mwandoyassa rakentamisen into on kova!

Ajoimme Mwabusaluun, jossa seurakunta oli saamassa elämänsä tilaisuuden. Seurakunnalla on ollut ongelmana, että he ovat saaneet ostettua juuri ja juuri kirkon kokoisen tontin. Siinä ei siis ole varaa mihinkään lisärakentamiseen, halusivatpa sitten joskus koulua tai terveysasemaa tai mitä tahansa. Mutta nyt isohko pelto, joka alkaa suoraan kirkon ovelta,oli tullut myyntiin, ja hintakin oli aika hyvä, 250 euroa. Rohkaisimme heitäkin toimimaan nopeasti ja käyttämään tilaisuuden hyväkseen.

Ajoimme Lubigan kylälle. Siellä pikkuinen seurakunta oli saanut kirkolle ihan hyvän kokoisen tontin hintaan 10 euroa! Innokas pieni seurakunta oli hakannut jo kiviä perustuksiin ja oli aikeissa alkaa polttamaan tiiliä.



"Tonttimme alkaa tästä tien vierestä.."



Sunnuntaina illalla ajoimme etsimään Bushashsin evankelistaa. Löysimme hänet työn touhusta. Hän oli pitämässä jumalanpalvelusta erään kodin pihassa. Pieni seurakunta oli juuri myös muistanut perhettä, jonka isä oli menehtynyt sairauteen ja keräsivät keskuudestaan kolehdin perheen auttamiseksi.



Evankelistat työn touhussa



Tapasimme kylillä myös päinvastataista kehitystä, mutta kirjoitan siitä sitten oman juttunsa. Muuten lähes joka paikassa, jossa vierailimme, oli nyt parhaillaan jotain samanlaista virtaa ja elämänvoimaa, kuin silloin, kun keväällä kaikki lähtee kohisten kasvamaan. Tällainen reissu antaa kyllä puhtia taas tulevaan työhön. Kyllä täällä on paljon toivoa ja suunta eteenpäin.

 



Kyllä täällä on paljon toivoa!
Tähdenlento(?) tallentui kameraan
Mwamitumain iltataivaalta



Ps. Peltoprojektissamme oli yksinkertainen idea. Annoimme seurakunnille suoran raha-avustuksen sijasta summan, jolla he saivat vuokrattua kolme eekkeriä peltoa (75 euroa/kylä). Alueella, jossa jokainen on maanviljelijä, ihmiset todella tiesivät, miten pelto saadaan poikimaan. Vaikka kulunut vuosi oli maanviljelijöille osittain jopa katastrofaalisen huono (mm. SLS toimitti alkuvuodesta ruoka-apua), saivat lähes kaikki kylät jo nyt hieman voittoa ja kaikki aikoivat jatkaa viljelyä. Meidän ei siis enään tarvitse tukea peltorahan saaneiden kylien kirkkohankkeita rahallisesti.

Kiipeäisi puuhun

Sakkeus katselee pienen pahvilaatikon kylkeä ja hymyilee ”minäolenvirkamiesminätiedän” -hymyään. ”Tästä pitää maksaa kymppitonni”. Jaa’a, tällaista taas.

Katselen Sakkeusta. Tämä Sakkeus ei ole pieni mies. Paremminkin apinanleipäpuun kokoinen rohjake. Jos kävisin karhunpainiin hänen kanssaan, tuskin näillä lihaksilla rimpuilisin häntä vastaan viittä sekuntia kauempaa.

Koetan kysellä, millä perusteella maksu määräytyy. Sakkeus kertoo, ja tiedän, että kaikki on väärin. Pyydän, että hän tarkastaisi laskelmansa. Sakkeus hakkaa laskukonetta tärkeän näköisenä ja kysyy välillä minulta, mikä on päivän kurssi. Sanon sen mukaan, mitä muistelen sen olevan ja luku näyttää kelpaavan. Sakkeus saa laskimelle uuden summan, ja hän näyttää laskelmaansa. Se ei ole enään kymppitonnia, mutta jos yhtään tiedän maan käytäntöjä, se ei ole edelleenkään oikein. Kysyn, saanko maksusta virallisen kuitin, jossa kaikki on eriteltynä. Sakkeus lupaa kirjoittaa sen. Sanon kokeillakseni, ettei minulla ole pyydettyä summaa mukanani. Sakkeus lupaa, että voin maksaa minkä summan vain. ”Mille summalle kirjoitan kuitin?” Tämäpä ystävällistä. Mutta ei tällainenkaan ole oikein. Laskeskelen oikean summan olevan jotain neljän tuhannen paikkeilla, ja varmuuden vuoksi lisään siihen hivenen. Kaivan summan lompakosta. Saan kuitin ja arvelen, ettei asia mennyt ihan pieleen.

Välillä näissä tilanteissa olen kahden vaiheilla. Onko kyse siitä, ettei ihminen vain osaa, ja siksi peittää osaamattomuuttaan tärkeyteensä. Toisilla kyse on siitä, että he kyllä tietävät mitä tekevät. Kumpaa Sakkeus edustaa? En osaa sanoa. En halua sanoa väärää todistusta tuosta lähimmäisestä.

Mutta kyllä minä sydämestäni toivoisin, että tämä kyseinen sakkeus kiipeäisi puuhun. Se olisi varmastikin hauskaa katseltavaa. Oikeastaan voisin myös itse kiivetä hänen rinnalleen. Ja silloin toivoisin, että Jeesus tulisi puun juurelle ja kutsuisi itsensä kanssamme illalliselle. Ja tarina ei pysähtyisi illalliseen vaan jatkuisi, niin kuin sen kuuluisi.

(kurkkaa Raamatusta, jos et muista mitä sitten tapahtui)

(kuten arvasit, muutettu nimi ja koko)

Mikä on kirkko?

- Joko kuulit siitä talosta,
jossa on paljon erilaisia ovia?

Haluaisitko lähteä kurkkaamaan sisälle?

- En tiedä.
Minusta tuo paikka näyttää
vähän synkältä.

- No, tule ainakin ovelle katsomaan!

- En oikein tiedä.
Eikös tuonne kokoonnu
vähän sellainen erilainen väki..

..sellainen vähän vakavampi?

Minusta näyttää vähän
liian tummalta tuo homma.

- Tule nyt edes ovelta kurkkaamaan.

- No tullaan nyt sitten.

-Ohhoh!

Onpas siellä paljon valoa! 

Tuohan on risti?

-Jeps, on se.

Se näkyy aina ensimmäisenä!

- Mutta miksi niin paljon erilaisia ovia?

Eikö yksikin olisi riittänyt? 

-Tämän talon suunnittelija näki,

että on parempi olla erilaisia ovia,

jotta jokainen voisi löytää sisälle.
Oletko muuten huomannut,

että he kaikki ovat kauniita?

Heidät kaikki piirrettiin samalla kynällä,

mutta erilaisiksi.

Ymmärräthän,

Joku haluaa tulla kauniista paraatiovesta,

toinen iloisen värisestä pikkuovesta.

Joku mustasta ja virallisesta,

Joku toinen kaikista sateenkaaren väreistä.

Joku ei voi tulla kuin kellarinluukusta

ja joku toinen taas arvelee,

että pitkät ja korkeat portaat

vievät parhaiten perille.
Mitään kansakuntaa
talon suunnittelija halveksi ei.

Siksi ovia on monia.

- Hmm. Aivan. Ymmärrän.

Millaisiin huoneisiin ovet sitten johtavat?

Ovatko nekin yhtä lailla erilaisia?

- Tule itse katsomaan.

- Mitä ihmettä?

Kaikki ovethan vievät yhteen ja samaan

valtavaan huoneeseen!

Ja tuollahan on väkeä vaikka kuinka.

Voidaanko mekin mennä?

- Oikein hyvin, siksi ovet ovat koko ajan avoinna.
Olemme tervetulleita!

- No jo on sakkia!

Ja väkeä tulee koko ajan lisää!

- Kuuntele!

- Täällähän on hyvä meininki.
Väki laulaa!

Tällainen kuorohan on melkein kuin

vetten pauhinaa!

Eikö tuolla tanssikin joku?

Haluaisin vain kuunnella hetken.

Onpa kaunista.
Hiljaisuutta ja puhdasta voimaa!

Mutta hetkinen.
Kuulen jonkun muunkin äänen.

Kuuletko sinäkin?

- Kuulen.
Tule katsomaan.

- Ai, nyt kuulen selvemmin. Ne ovat nuo punainen ja

sininen tuolla ovien lähellä.

- Kuuntele vähän aikaa mitä ne sanovat.

"Tämä huone on punainen."

"Eipäs ole, kuin sininen"

"eipäs ole, ja punaisesta ovesta vaan pääsee sisälle"

"Älä huuda. Sininen mikä sininen"

-Mistä tuossa oikein on kyse?

- Tämäkin on osa tätä huonetta.

Aina joskus joku jää liikaa tuijottamaan

minkä värisestä ovesta on tullut sisälle.

Jos katsoo liian kauan ja liian läheltä pelkkää ovea,

näkee vain yhtä väriä.

Silloin he ovat edelleen kaukana rististä,

ja ovat jopa kääntäneet selkänsäkin sille.

Silloin on helppo alkaa tappelemaan.
Niistä ovista,

joiden oviaukoissa tapellaan

harva uskaltaa tulla sisälle.

Mutta, silti heilläkin kahdella 

on oikeus olla täällä.

- Hei, tuolla on joku, joka on lähdössä.

Hän suorastaan juoksee ulos

- Näet ihan oikein. Ovet ovat avoinna
niin tulla kuin myös lähteä.

Aina joskus joku haluaa lähteä.
On tullut jotain,
joka on estänyt näkemästä ristiä.

Joskus se tapahtuu niiden ovien lähellä,

joiden edessä tapellaan.

Yhteinen laulu peittyy tappeluun. 

Joskus joku juoksee ulos yhdestä ovesta

mutta saapuu myöhemmin sisälle toisesta.

Silloin täällä aina juhlitaan.

Joskus joku lähtee tai alkaa riitelemään

siksi, että sisällä on liikaa erilaisuutta.

Se on harmillista,
sillä he laskevat heikkoudeksi sen,
mikä on huoneen suuri rikkaus.
Mutta, se on inhimillistä.

Kun on tullut omasta ovestaan

ja päätynytkin yhteiseen huoneeseen.

Mutta,
millaiseksi hän silloin on kuvitellut taivaan?

Eikö siellä, jos jossain

ole kaikki kristityt yhdessä?

Nekin, joista emme itse pitäneet.

Siksi toisinaan joku ryhmä

saataa alkaa tuoda ulkoa jotain

mistä rakentaa suojaavia seiniä ympärilleen

pysytelläkseen vain keskenään,

mutta ristin näkeminen

on silloin ehkä vähän vaikeampaa.
Ja alkuperäinen idea oli,
että kaikki olisivat täällä yhdessä.

- No onpas täällä monenlaista!

Ja kaikelle tälle näyttäisi olevan tilaa.

- Olet oikeassa, tässä huoneessa on paljon tilaa.
Ja risti seisoo järkkymättä omalla paikallaan.

- Kuule, voitaisko mekin mennä tuonne,

missä ovat nuo toisetkin?

Tuonne ristin juurelle. 

Ehkä minäkin voisin laulaa.

-Mennään vain.

Siellä he laulavat kumpikin.

..sun ristis voimaan me uskoa voimme,

sen voima muuttaa maailmaa
sen puoleen aina me kääntyä voimme
se on tie, joka elämään vie..

Kristus ei ole enään ristillä,

vaan heidän kanssaan,

lähellä tuota sairasta tuolla,

istuu tuossa kauppa-apulaisen kanssa

ja juoksee tuon lenkkeilijän vierellä.

- Entä nyt? Jäämmekö tänne laulamaan?

- Ei, tuolla ulkona on vielä monia,

jotka eivät ole tänne osanneet.

Voit toimia oppaana.
Pidä risti näkyvissä, niin osaat aina takaisin.

Tämä huone on kauneimmillaan silloin,

kun se loistaa valoa

sinne,

missä on vielä hämärää.

(Lainaukset ja viittaukset: Raamattu, Heaven Up: Sun ristis voimaan,

P.Simojoki: Evankeliumi, P. Ruuska: Hiljaisuutta ja puhdasta voimaa)