Aamun ensimmäinen

Kirkossa on iloinen meininki. Vieraileva kuoro laulaa hyvin ja tanssii. Eivätkä seurakunnan omat kuorot paljoa kalpene vierailevalle. Joku kappale on sitä oikeaa mama ja baba Africaa, sellaista jykevää ja purevaa, vahvasti laulettua ja sykkivää. Kuoro elää laulussa, syke muuttuu sulaviksi liikkeiksi. Tuohon tanssiin ja ei minun luuni taipuisi. Hengästyisin jo alkutahdeissa, kompastuisin kolmannessa. Ilolla jäisin pidemmäksi aikaa kuoron musiikkiin. Sitä kuunnellessa mietin, mihin me suomalaiset olemme niin usein hukanneet ilon, luvan tehdä itse, elää todeksi ja eläytyä. Suomessa saattaa joutua pyytämään, suorastaan kerjäämään, saisiko seurakunnan nuorten musiikkiryhmä esiintyä omassa kirkossaan.

Saarna on hyvä. Sen pitää opiskelija, joka osoittaa todellista luonnonlahjakkuutta puhumiseen ja opiston opetus on selvästi antanut eväitä sisältöön. Hieno saarna nuorelta. Päivän teemana on se miten Jeesus kaatoi kirkkoon pesiytyneiden markkinamiesten pöydät: ”älkää tehkä minun isäni asuinsijasta markkinapaikkaa.”

Sitten alkaa kolehtiosuus. Ihmiset tuovat kolehtiin mitä pystyvät. Suuren kaupungin kirkossa osa on hyvinkin rikkaita ja he myös antavat paljon. Tämä koko kirkko elää pitkälti omista kolehtituloistaan, vaikka paljon apuja tulee myös ulkopuolelta. Pelkän avun varaan ei kirkkoa voi pystyttää ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Kolehtien ja lahjoitusten merkitys on siksi valtava. Ja niinpä ne saavat jumalanpalveluksissa aika ison sijan.

Normaalisti kolehteja on pari, kolme tai neljäkin, riippuen tarpeista. Kirkon rakentamiseen, seurakunnan juokseviin kuluihin, ja johonkin muuhun, kuten hiippakunnalle. Mutta sitten voi alkaa harambee. Silloin seurakunnan rikkaimmat tuovat eteen jonkin merkittävän rahasumman, kertovat kuinka paljon he antavat ja koko kirkkokansa antaa ablodit ja hurraavat heille. Tämä on minulle yhä edelleen vähän vierasta, olenhan itse oppinut pienestä pitäen siihen, miten ”toisen käden ei pitäisi tietää, mitä toinen antaa”. Kyse on kulttuurierosta. Siinä missä me totumme vähättelemään lahjojamme tai tarjottaviamme, täällä lahja annetaan ilolla ja näyttävästi: "Ota vastaan tämä lahja, jonka parhaan kykyni mukaan olen sinulle valinnut". Se on hyvää itsetuntoa ja antamisen iloa. Mutta silti minun on vähän vaikeaa sopuetua harambeihin. Eniten minua säälittää tässä kirkon köyhät jäsenet. Heille rakennetaan kirkkoa pitkälti juuri niiden rikkaimpien isoilla avustuksilla, ja he ovat siitä kiitollisia. Mutta samalla kukaan ei koskaan ablodeeraa heille ja heidän pienille roposilleen, minkä antavat kolehtiin vähästään. Ja heitä on paljon.

Kuoro laulaa taas. Sitä on ilo kuunnella. Kirkossa jossa ilo asuu, on myös paljon ihmisiä. Tämä on aamun ensimmäinen jumalanpalvelus. Toinen jatkuu kohta, kun on loppunut ja väki kirkossa on vaihtunut. Jään miettimään niitä hiljaisia, jotka eivät voineet antaa paljoa. Jäikö yksin Jeesus heidän vierelleen, osoitti kutakin heistä opetuslapsilleen ja sanoi, ”tuo nainen” tai ”tuo mies antoi enemmän, kuin yksikään toinen. Ne muut antoivat liiastaan.”

(Mark. 12: 41-44)

Hienoa työtä Tampere!

Tänään juhlittiin Mwanzan kaupungilla Tampereen kaupungin lahjoittamaa paloautoa. Hienoa Tampere! Tällainen lahja lisää kaikkien kaupungissa asuvien turvallisuutta. Ohessa muutama kuva juhlasta.

Komitea

Nuhteita tuli. Kuulin kuuluvani komiteaan, jonka olisi pitänyt toimia, enkä ollut tehnyt mitään asian hyväksi. Oikeastaan hämärästi tiesin asiasta, mutta olin lupautunut mukaan vain yhdesti suunnitteluun ja kyseisenä vuonna asian toteutukseen, joten olin toiveajatellut osuuteni jo päättyneen. Nyt on kulunut tuosta varmastikin jo neljä tai viisi vuotta ja minulta taas kysyttiin, miksi komiteamme ei ole suunnitellut seuraavaa vastaavaa tapahtumaa? Olen siis muuttunut komitean ainaisjäseneksi. Ja se ei ole edes ainoa. Eri paikoissa olen ollut varomaton, luvannut olla kerran mukana jossain ja sitten se on taas menoa. Ne pomppaavat aina jostain esille, komiteat joiden en ole muistanut edes olevan olemassa. Joku kysyy, miksei internet toimi ja korvat punaisina kuuntelen, ettei atk-komitea ole sitä saanut aikaiseksi. Ai niin, koetin korjata sillä toimistolla muutaman koneen joitain vuosia sitten. Ja komitea tuli kaupan päälle.

Joistain komiteoista voi olla jotain hyötyäkin. Mutta ainakin niissä kuluu aikaa. Olen ollut joskus taannoin komiteassa, joka pohti ennaltaehkäisevää päihdetyötä. Se oli jokin lakisääteinen juttu, tuli tehdä sellaiset suunnitelmat. Kokoushuoneen ikkunoista näin nurkalle, jossa kulmakunnan vanhat juopot ja nuoret mahdolliset tulevat sellaiset istuivat pitkät päivät yhdessä. Olisimmeko ehkä saaneet enemmän aikaiseksi, jos olisimme kokoushuoneen sijasta menneet sinne nurkalle?

”Taivaassa ei ole johtokuntaa, mutta helvetti on täynnä komiteoita”, tuumasi tanskalainen saarnamies Olfert Ricard jossain opetuksessaan.  Luoja varjelkoon meitä liioilta komiteoilta. Jää muuten oikeat työt tekemättä.

Puuvillaa

Banaaneja

Tänään töistä tullessa oli keittiön pöydällä iso nippu pieniä erittäin hyvälaatuisia sokeribanaaneja. Kaksi päivää aiemmin ne katkaistiin banaanin varresta, joka tertun painosta oli komeasti kallistunut. Silloin vielä osittain vihreät hedelmät viettivät pari päivää säkissä pimeässä nurkassa ja tänään ne kaikki olivat upean keltaisia. Oman maan banaaneja!

Oliko noin vuosi sitten, kun vierailin Maswan kylällä ja ostin sieltä eräältä puutarhaharrastajalta banaanin alun. Mies vakuutteli, että lajike olisi erittäin hyvä. Sillä kertaa uskoin vakuuttelut. Kuinka usein olen kaupassa kuullut jotain olematonta ö-luokan tuotetta, rikkinäistä tai muuten huonoa kehuttavan ”erittäin hyväksi”. Mutta se piha ja pihan nurkan banaanikasvusto ja siinä kehittyvät tertut vakuuttivat. Ja se, miten mies esitteli kasvejaan. Niistä jokainen oli hänelle yksilö.  Mies oli saanut muutettua pienen pihan todella tuotteliaaksi puutarhaksi.

Nyt saimme tuosta taimesta ensimmäisen sadon. Ja mikä parasta, banaani kasvoi paikassa, josta muuttaessamme taloomme ajattelimme, että se oli ennemminkin kuin sementtiä, ei multaa. Se oli köyhtynyttä ja kuivaa savea, missä mikään ei kasvanut. Pienen kuopan kaivaminenkin siihen oli työn takana. Seitsemän vuoden kuoppakompostointi pitkin pihan nurkkia on saanut nuokin nurkat kasvamaan.

Isäni, aktiivinen puutarhaosaaja, on usein todennut, että ”jokaisen ihmisen pitäisi jollain tavalla osallistua ruoan tuottamiseen”. Se olisi järkevää, ja pienikin omavaraisuus tuo ihan uudenlaista mielihyvää. Itse tehty, itse kasvatettu, itse opittu, itse... - näillä asioilla on merkitystä. Ja itse kasvatetussa on se etu, että sitä syödessä todella tietää, mitä suuhunsa pistää.

Vaikka maassa, jossa kasvaa 120 erilaista banaanilajiketta, ei yleensä päivääkään tarvitse olla ilman banaaneja, jotenkin ne tänä iltana maistuivat paremmalta kuin koskaan ennen.

Olipa halpaa!!

Näin Reilun kaupan viikolla on tullut pohdittua myös sitä, miten meille suomalaisille on piintynyt tapa kertoa kanssaihmisille aina siitä, miten halvalla olemme jotain saaneet. Se on kuin mittari siitä, miten hyvin ostoksemme ovat onnistuneet. ”Tällaisen pinon sain tätä tavaraa, eikä maksanut kuin näin ja näin vähän. Mahtava juttu!”Mutta ajattelemmeko silloin miltä sanamme kuulostaisivat tuottajan korvissa: ”Katso nyt miten hienoa työtä nuo ihmiset tekevät ja miten vähän meidän tarvitsee maksaa heille palkkaa. Meidänhän ei tarvitse maksaa edes sen vertaa, että eläisivät palkallaan. Mahtava juttu!” Hmm, ei kuulosta kovin kristilliseltä.

Kahvia

Mies on asiantuntija, sen näkee, kun katsoo miten hän noukkii paahdettuja kahvipapuja kouraansa ja arvioi niiden paahtoa. Vaimoni on pyytänyt saada erän meille mieluista kahvia, ja mies on luvannut paahtaa kahvin juuri sopivaksi.

Parin päivän päästä saamme hakea kahvin, joka on pyytämällämme tavalla juuri oikein hieman tavallista keskipaahtoa tummemmaksi paahdettu. Pavut odottavat meitä kahden kilon pusseihin pakattuina. Muutaman päivän päästä kahvin aromi on parhaimmillaan. Mikään pakettikahvi ei ole sen veroista, kuin vasta paahdetuista pavuista itse jauhettu kahvi. Tilaamamme kahvi kruunaa yhtälailla joulun kuin pääsiäisenkin. Olen vasta Tansaniassa oppinut ymmärtämään, mitä tarkoittaa kun puhutaan hyvästä kahvista.

Paahtimo on kaupunkimme yksi lukemattomista eri aloilla toimivista pienistä perheyrityksistä. Se ostaa paikallista kahvia, paahtaa ja myös jauhaa tarvittaessa. Heillä on joitain omia tuotemerkkejä, mutta myös pientilaukset onnistuvat. Kahvi ei ole halvinta, mutta se on parasta. On mukava ostaa kahvi ”lähiruokana”, jäähän tällä tavalla koko kahvin tuotantoketjun voitot tuottajamaahan.

Kahviin liittyvä kummallinen juttu tuli vastaan kaupungilla. Halvin kahvi koko kaupungissa on eräässä kaupassa myytävä saksalainen (tai paremminkin monikansallinen) kahvi. Kyseinen kahvi ei ole mitään erityisen hyvää verrattuna paikallisiin laatuihin ja niinpä ne olivat jääneet kaupan hyllyyn. Lopulta kauppias oli laittanut niille sellaisen hinnan, että niistä pääsisi eroon. Niiden alkuperäistä hintaa en tiedä, mutta on ihan mahdollista, että ne olisivat alunperinkin olleet halvempia, kuin tansanialaiset kahvit. Kahvi on siis ensin tuotu jostain saksaan, paahdettu, jauhettu ja pakattu siellä ja sitten lopulta, miksi lie, tuotu myyntiin Tansaniaan. Ja kuinka usein juuri tällaisen maailmanympärimatkan tehnyt kahvi tai muu maataloustuote maksaa vähemmän, kuin suoraan tuottajilta ostettu. Se on aina vähän omituista.

Lomalla kulutimme aikaa kahvipensaiden keskellä, Kilimanjaron juurella Moshissa. Suurten puiden varjoissa kukkivat tai satoaan kypsyttelevät kahvipensaat olivat kaunista katseltavaa. Myöhemmin ostin maatalousmessuilta pihaammekin muutaman taimen kahvia ja teetä, satoa täytynee kuitenkin vielä odotella muutaman vuoden verran.

Kahvi alkaa olla lopussa. Olemme menossa samaan suuntaan, kuin missä paahtimo sijaitsee, ja ajattelemme poiketa tilaamaan taas muutaman kilon erän sitä meille sopivaa. Paahtimon ovi on kiinni ja katolla näyttää olevan jokin remontti menossa. Laittavat kattotuoleja. Tuttu paahtimon työntekijä tulee tervehtimään vähän hymyttömänä. ”Niin, se paloi. Oli yöllä tullut sähkövika ja koko paahtimo paloi. Betoniseinät vain jäivät pystyyn.” Joutuvat aloittamaan alusta. Olemme todella pahoillamme heille sattuneen onnettomuuden vuoksi.

Yksi hyvistä kahveista:
Arushan etiopialaisen kahvilan
mausteinen kahvi.

Maanantaina se alkaa

Nimittäin tämän vuoden Reilun kaupan viikko (21.-27.10.2013).

Nyt olisi hyvä aika ennen uuden kirkkovuoden alkua saada loputkin Suomen seurakunnista Reiluiksi!

pieniä osia

Edellä ajava avolava-auto pysähty risteykseen ja jää pidemmäksi aikaa seisomaan. Arvelen kuljettajan rauhallisuuden johtuvan kyydissä olevasta ruumisarkusta ja neljästä miehestä, vainajan saattojoukosta. Arkku on pienikokoinen, olisiko siinä meneillään kenen heistä vaimon tai lapsen viimeinen matka. Taakseni pysähtyvä auto alkaa toitottamaan torvella, ei malttaisi odottaa. Miehet katsovat minua loukkaantuneena, nostan käsiäni ratista, että näkevät, etten ole se, joka koettaa hoputtaa. Miehet nousevat lavalta ja alkavat työntämään autoa. Siinä siis syy hitauteen. On ollut varaa vain huonoon autoon, ruumissaatto jatkaa matkaa autoa työntäen.

Nainen juttelee vaimoni kanssa kampaamosta. Nainen kertoo, että kyllä hän mielellään menisi kampaamoon. Hyväsydäminen vaimoni lupaa maksaa sen hänelle. Nainen muuttuu vakavamman näköiseksi, osoittaa päätänsä peittävää huivia ja sanoo, ”mitä turhia, ei minulla ole hiuksia, mitä kammata”. Tiedän miksi. Ei ole varaa pitää hiuksia.

Nainen ojentaa paperia. ”Anteeksi, kerään rahaa, että pääsisin leikkaukseen. Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta minulta puuttuu vielä 30,000 shillinkiä (15 euroa).”

Toinen hautajaissaatto kulkee kaupungin läpi, ajavat editseni liikenneympyrässä. Arkku on poikittain moottoripyörän tarakalla. Pari ihmistä seuraa toisella pyörällä. Siinä kaikki.

Tällaista se välillä teettää, jos kuka on sattunut saamaan sen pienemmän osan.

365 tavaraa

Montakohan tavaraa on kodissamme? Entä teillä?  Ajattelin pyrkiä siihen, että antaisin pois joka päivä vähintään yhden tavaran. Haluaisitko liittyä seuraan?

Olen lukenut joitain arvioita siitä, paljonko tavaraa on keskimäärin länsimaisen ihmisen kodissa. Arviot ovat liikuneet  10,000 ja 350,000 tavaran välillä, mutta varsinaista tutkimustietoa asiasta en ole löytänyt. En myöskään jaksa alkaa laskemaan omiamme. Luulen kuitenkin, että meillä on enemmän kuin tarvitsemme. Silti olen viimeaikoina paljon pohtinut sitä, millaisilla välineillä täydentäisin perhokalastusvarustukseni.

Kun kirjoitin aiempaa kirjaani, tein silloin pienen gallupin. Kyselin Helsingissä kouralliselta ihmisiä, kauanko he pärjäisivät nykyisellä vaatevarastollaan. Osa arveli, että vuosia, jotku jopa lopun elämäänsä. Silti kaikki olivat menossa alennusmyynnistä ostamaan lisää vaatteita. Tällaisiksi me kasvamme länsimaissa.

Olemme useamman kerran tyhjentäneet talomme kokonaan. Viimeisimmässä muutossa säästöön jäivät lähinnä kirjat, tärkeimmät muistot, lasten lelut  ja jonkinlainen peruskalusto huonekaluja  ja harrastustarvikkeita, kaikki pakattiin mikä minnekin sukulaisten ja tuttujen riesoiksi. Olimme silloin valmistelmassa tätä matkaa, ensin Englantiin ja lopulta Tansaniaan. Silloin annoimme tavaraa pois tai myimme pihakirppareilla enemmän, kuin säästimme. Muistan elävästi muuttourakan päätyttyä jääneen uskomattoman vapautuneen olon. Meidän tarvitsi huolehtia vain perheestämme ja matkalaukuistamme.

Miksi me oikeastaan täytämme talomme tavaroilla. Sen seuraushan vain on se, että rahaa kuluu ja tilanpuute lisääntyy. Eivät meidän suomalaisten talot ole pieniä, meillä vaan on paljon tavaraa. Pahimmillaan saamme tukehdutettua itsemme ja perheemme joko ahtauteen tai velkaan, jota suuremman talon hankkiminen aiheuttaa. Suuremmat asunnot ja kasvava tavaramäärä kuluttavat entisestään maailman väheneviä luonnonvaroja ja uhkaavat ilmastoa. Kuten tansanialainen Mama Kalista sanoi: Teillä suomalaisilla on paljon huolia, koska teillä on isot talot ja paljon tavaraa.

Kuluttajatutkimuskeskus on laskenut, että keski-ikäinen mies tarvitsisi kohtuulliseen elämään 260 tavaraa, siinä ovat jo puhelin ja tietokonekin mukana.

Kun kävelen ulos portista, tapaan tiellä ihmisiä joilla ei ole kodissaan edes tuota 260 tarvittavaa, saati sitten kymmentä- tai sataatuhatta. Täällä kauppaansa tekevät monet jätteetkin. Vanhat muovipussit, pullot, lasipurkit ja rikkinäisetkin tavarat voivat olla toiselle koko toimeentulo. Rikkinäinenkin otetaan siinä toivossa, että siitä irtoaisi shillinki tai pari. Hurjimmalta tuntuu, että samaiset ihmiset pitävät kirkkonsa hengissä omilla kymmenyksillään.

Kun katselen nykyistä kotiamme, ajattelin, etten ole oppinut koskaan mitään. Taas on tavaraa. Tosin, tällä kertaa monikaan ei ole meidän omaa, eikä itse hankkimaamme, olemme lainatalossa lainatavaroilla. Mutta omaakin on kyllin seassa. Voisiko elämää muuttaa?

Viikko sitten päätin, että alkaisin antamaan joka päivä pois vähintään yhden tavaran, vaikka edes jotain pientä. Jotain sellaista, josta saajalle olisi hyötyä, ei siis mitään kelvotonta jättettä. Vuodessa se tekisi 365 tavaraa. Määränä tuo ei ole kovin paljon.

Haenkin tällä jotain vähän muuta, kuin aiemmin. Kuinka monet kerrat olemme siivonneet jotain edestä pois, vain siksi, että saisimme paremmalla omallatunnolla ostaa jotain muuta tilalle? Jos yrittäisin saada joka päivä annettua jotain jollekin, pystyisinkö kuluttamaan enemmän aikaani sen pohtimiseen, mitä voisin antaa ja kenelle, kuin siihen, mitä haluaisin itselleni? Sitä en osaa sanoa ellen kokeile. Ja samalla, jos saan jotain annettua pois, tulee kotimme suuremmaksi. Silloinhan myös ihmiset, jotka haluavat minulta jotain, muuttuisivat silmissäni kerjäläisistä auttajikseni, helpottaisivathan he minua toteuttamaan tavoitettani.

Minun sädekehääni tämä juttu ei kirkasta. Paremminkin tämä on synnintunnustus. Jos olisin oikeasti antelias, ei kodissamme olisi yhtään ylimääräristä tavaraa, etenkään maassa, jossa monella ei ole edes välttämättömintä. Ehkä vuoden päästä voisi sitten yrittä olla yhden vuoden niin, etten ostaisi itselleni yhtään tavaraa. Onnistuisikohan? Sen näkee sitten.

Kuivat luut

Joskus seurakunnan työntekijänä on kuin kasa kuolleita luita. Samanlainen läjä, kuin vanha valaanranka  Sansibarin hiekalla tai petojen kaluamat vaalenneet luut Serengetin savannilla. Tuntuu, ettei ole mitään uutta annettavaa kenellekään. Tyhjästä vesikuopasta ei vettä löydy sen enempää itselle kuin muillekaan.

 

Whitbyssä Pohjois-Englannissa on James Cookin patsaan viereen nostettu valtavat valaan kylkiluut portiksi.  Luiden välistä avautuu kaunis näköala kylää halkovan joen toiselle puolelle kukkulalle, jonka maamerkkinä ovat olleet jo satojen vuosien ajan Whitby Abbeyn, vanhan luostarin korkeuksiin kurottavat seinät, tai nykyisin se, mitä sodissa niistä on jäänyt jäljelle. Niiden vieressä on St. Maryn vanha kivikirkko ja suuri kelttiläinen risti. Asuimme puolen vuoden ajan tuon kukkulan juurella vanhassa talossa ja kuuntelimme usein St. Maryn kellojen kaunista melodiaa.

 

Vanhojen luiden välistä näkyvät siis vielä vanhemmat kirkko ja risti. Silloin, kun vanhat luut eivät jaksa keksiä mitään uutta, voi suunnan ottaa reilusti taaksepäin. Katsoa sitä, mitä meitä ennen eläneet ajattelivat, opettivat ja uskoivat.

Itselleni kelttiläinen kristillisyys, kelttiläiset arjen läheiset rukoukset ovat nousseet tärkeiksi elvyttäjiksi. Niissä on raikasta ilmaa, hengitystä ja sydämen sykettä, luonnonläheisyyttä ja turvallisuutta.  Niissä on myös paljon samaa, kuin kohtaan täällä Tansaniassa, uusien seurakuntien kysymyksissä. Tärkeintä niissä on se, että Jumala on arjessa mukana, ihan tässä vieressä.

Yksi monista minua puhutelleista rukouksista on David Adamin kirjassa Maja Erämaassa rukous ”Kun sytytän tulta”:

"Kun sytytän tulta, Herra,

käyn polvilleni sinun eteesi."

Juuri niin. Tuonkin pienen hetken, tulitikun raapaisun, voi pyhittää Jumalalle. Rukous jatkuu toiveella, että Jumala vastavuoroisesti  sytyttäisi rakkauden liekin sydämeen lämmittämään kotia ja ilahduttamaan naapureita. Nykyisin, kun sytytän saunan pesää, koetan muistaa rukoilla, että syttyvä liekki ja sauna voisivat olla iloksi myös muille, ei vain itsellemme.  Useamminkin voisi ystäviä kutsua samoilla lämmöillä saunomaan.

Hyvin puhuttelevaa on ajatus Jumalan kaiken ympäröivästä läsnäolosta. Jumala on edessä ja takana. Oikealla ja vasemmalla. Tulevaisuudessa ja myös mukana historiassa. Tässä paikassa ja minne ikinä matkustan. Koskaan ei lähetystyöntekijäkään vie Jumalaa mukanaan, vaan menee paikalle, jossa Jumala on jo läsnä.

 

Älä säikähdä kuivi luita ja tyhjiä vesikuoppia. Tartu silloin kirjaan, joka elvyttää kuivat luut.Omasta kokemuksesta voin suositella suhteellisen uusia mutta vanhan kelttiläisyyden ympärille kudottuja kirjoa, David Adamin "Maja erämaassa” ja ”Avoin portti” ja muitakin hänen kirjojaan. Hienolle  vaellukselle noihin maisemiin pääset Liisa Seppäsen ”Kelttiläisillä poluilla” kirjan matkassa. Niissä käydään mm. tuon yllä olevan kelttiristin juurella Whitbyssä. Nämä edellä mainitut kirjat toimivat myös hyvin yhdessä. 

”Jumala edessäni, Jumala takanani,

Jumala polkuni kaikissa mutkissa.

Jumala ylläni, Jumala allani.

Jumala kanssani kaikkialla.”

Tyttö

Tyttö istui takapenkillä, isänsä oli valloittanut etupenkin. Kuuntelin puhetta ja mietin, miksi tuo pieni tyttö puhui kuin aikuinen. Kertoi kuka oli vihitty ja mitä taustoja liittyi tapaukseen. Isänsä naurahti ja myötäili. Seurakunnan toiminnassa oli selvästi ollut mukana, tyttö kun kertoi myös jostain papista ja hänen vaikeuksistaan. Tytön pikkuveljen synytmäpäivää oli vietetty vähän aikaisemmin. Oli ollut isot juhlat, vaikka vuosia ei pikkumiehellä ollut vielä montaakaan. Kun tytöltä kysyttiin, milloin hänen omat synttärinsä olisivat, tiesi päivän, mutta kertoi, kuin asia ei sattuisi, ettei hänen syntymäpäiviään oltu koskaan vielä vietetty.

Tunnen aika monta samanlaista tyttöä, joilla ei ole syntymäpäivää milloinkaan. Pikku- tai isolla veljellä sen sijaan juhlat juhlitaan. Voiko selkeämmin osoittaa lapselle, ettei hän ole arvokas. Onneksi on myös yhä enemmän niitä perheitä, joissa tytöt ovat tärkeitä, eikä lapsia laiteta tärkeysjärjestykseen. Silti aivan liian moni tyttö jää kakkoseksi. Monella tytöllä ovet ovat sulkeutuneet jo syntymän hetkellä.

Tänää perjantaina 11.10. vietetään YK:n tyttöjen päivää. Lastemme koulussa kaikki, pojatkin, pukeutuvat vaaleanpunaiseen. Ettei unohdettaisi, ettei kaikki ole mennyt ihan tasan.

Näiltä nurkilta katsottuna tyttöjen ja naisten asemaa pitäisi parantaa tekemällä aktiivista työtä myös poikein ja miesten parissa, jotta tila tasa-arvolle laajenisi. Muutoin ehkä vain erityisen vahvat naiset voivat murtautua läpi sukupolvien totutuista tavoista ja asenteista.

Lapsen lukukirjassa oli loru:

What are little girls made of?

Sugar and spice

and all that’s nice,

that’s what little girls made of.

Niin ovat tehdyt nekin tytöt, jotka eivät pääse kouluun, jotka työskentelevät pienestä pitäen, jotka jäävät sodan jalkoihin ja jotka lapsena aikuisen äänellä kertovat, etteivät vietä merkkipäiväänsä.

(hän ei ole se tarinan tyttö)

Nyt loputkin mukaan!

Huomasitko uutisen:
Suomen Lähetysseura ja Kirkon ulkomaanapu haastavat loputkin Suomen seurakunnista Reiluiksi seurakunniksi.
Jos huomasit uutisen, pysähdyitkö miettimään miksi?
Koska kumpikin myy omaa Reilun kaupan kahviaan?
Ei varmastikaan siksi.
Kummankin organisaation työntekijät työskentelevät jatkuvasti alueilla, joilla koetetaan korjata niitä jälkiä, mitä epäoikeudenmukainen kauppa jättää jälkeensä. He siis tietävät mistä puhuvat.

Kumpainekin organisaatio taisi olla myös ihan ensimmäisten joukossa alun alkaenkin tuomassa Reilun kaupan järjestelmää Suomeen, varmastikin samasta syystä.

Olimme jokin aikaa sitten koolla joidenkin suomalaisten ja tansanialaisten päättäjien ja vaikuttajien kanssa täällä Mwanzassa. "Ihmisiä pitäisi enemmän auttaa Reilun kaupan järjestelmän kautta" totesi tansanialainen hallintojohtaja A.Mwenegoha. Vain kuukauden päästä tuosta seminaarista kävin omin silmin katsomassa, mitä tarkoittaa, kun ihmiset evät ole reilun kaupan järjestelmässä mukana. Sinällään kohtalaisen puuvillasadon saaneet ihmiset olivat ruoka-avun varassa, puuvillasta maksetun heikon hinnan vuoksi. Oli raskasta kuulla satonsa myyneiden puuvillanviljelijöiden kertovan olevansa nälässä.

Kun kuulin SLS:n ja KUA:n yhteisestä kampanjasta, olin yllättynyt siitä, että edelleen on seurakuntia, jotka eivät käytä Reilun kaupan tuotteita. Miksi kehitys on ollut hidasta? Vaikuttavatko vieläkin noin 10-15 vuoden takaiset kahvikokeilut ensimmäisillä Reiluilla kahveilla. Maku oli silloin ehkä erilainen, kuin jokin tavaksi tullut kahvilaatu. Mutta nyt aika on mennyt eteenpäin. Enään ei tarvitse jäädä pohtimaan kahvin makua. Reilun kaupan kahvilajikkeita on Suomessakin myynnissä jo yli sata, ja useimmat niistä lähikauppojen hyllyillä. Niistä pitäisi löytyä kahvia jo vähän joka makuun. Mutta ei Reilussa kaupassa puhuta pelkästä kahvista. Millaisen palkan on saanut se puuvillanviljelijä, joka on viljellyt pellollaan papin albaan ja alttarin liinaan tarvittavan tai kirkon penkkiin saapuvan vaatteisiin kudotun puuvillan?

Miksi kaikkea hyvää ja oikeudenmukaista pitää perustella perustelemisen jälkeenkin, ja tehdä kampanjoita ja kerätä adresseja? Miksi epäeettinen vaihtoehto on jatkuvasti tarjolla "normaalivaihtoehtona"? Olemmeko seurakunnissakin sisäistäneet ja hyväksyneet tällaisen ajattelun?

Älä muutu penseäksi. Jokaisesta ihmisten tekemästä järjestelmästä löytyy heikkouksia. Reilu kauppa ei voi auttaa kaikkia maailman köyhiä ihmisiä. Se ei kuitenkaan ole syy olla sitä suosimatta. Se on vain viesti siitä, että sen ohella muitakin auttamisen kanavia tarvitaan, ja siten voidaan auttaa hyvin erilaisissa tilanteissa olevia tarvitsijoita.

Lähde muuttamaan omaa seurakuntaasi askeleen verran eteenpäin taas sillä tiellä, mitä Jeesus opetti ja oma Lutterimme alleviivasi: "Kaikki minkä haluatte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille samoin."

Puuvilla-alueen ihmiset saivat ruoka-apua Meatussa.

*Reilun kaupan kehitys on ollut viime vuosina huimaa! Suomessa erilaisia Reilun kaupan tuotteita on jo yli 1800 erilaista. Tässä linkki Reilun kaupan tuotteisiin.

Kakku

Ajelin silloin aamun ruuhkassa kaupungille ja olin vähän huolissani. Parkkeerasin lihakaupan eteen ja toivoin hartaasti, että lihakauppiaalla olisi jokin kakku valmiina kylmiössä. Tällä kertaa ei ollut.  Kerroin lihakauppiaalle huoleni, olisi pitänyt saada hääkakku iltapäivän hääjuhlaan. Olin luvannut sen työtoverilleni. Kerroin, miksi edellisinä päivinä en päässyt kakkuaasiaa järjestämään. Hän arveli kakun vielä ennättävän. Soitti tutulle leipurille, mutta siellä ei ollut sähköä. Soitti toiselle ja siellä luvattiin kakun onnistuvan. Nyökkäsi minulle, "kyllä tämä tästä vielä järjestyy". Lihakauppias jatkoi puhelua leipurin kanssa ja kysyi välillä, millaisen kakun halusin. Kerroin, että tavallisen hääkakun, yksikerroksisen. "Minkä värisen?" "Puhtaan valkoisen." Sanoi taas ”haloo” puhelimeen, ja kertoi kakkutoiveeni. ”Sellainen tavallinen hääkakku. Väri on kokonaan valkoinen. Laita siihen sitten sen valkoisen päälle vähän pinkkiä ja sinistä. Ei sellaista tummaa vaan sitä vaaleaa. Ja sivuille ruskeaa, suklaata.” En huomauttanut väreistä. Mies lopetti puhelun ja sanoi kakun olevan valmiina tunti ennen hääjuhlaa. Se sopisi hyvin.

Toisissa häissä olin sulhasen autonkuljettajana. Siivosin kirkon maastoauton niin siistiksi kuin pystyin. Ajoin ajoissa hotellille, josta sulhanen oli määrä hakea juhlaan. Odottelimme ja kello alkoi olla jo aika paljon. Tarkoitus oli mennä kahden auton kulkueena, torvisoittokunta rumpaleineen edellä ja sulhanen perässä. Odottelimme, että soittokunta pääsisi matkaan. Heidän autonsa vain ei ollut vielä tullut. Sitä odoteltiin ja pappikin jo soitti sulhaselle, ja uhkasi aloittaa, olisi syytä kohta tulla paikalle. Sulhanen pyysi vielä muutaman minuutin lisäaikaa. Joku soittokunnasta tuli ehdottamaan, että menisimme kaikki yhdellä autolla. Voisivat avata ikkunat ja soittaa niistä ulos. Mietin jo, olisiko kaikki ihmiset ja soittimet mahtuneet autoon ja miltä torvisoittokunta maastoautossa kuulostaisi noin kuljettajan korvin kuunneltuna, kun pihaan kurvasi avolava-auto, ja soittokunta nousi lavalle. Lähdimme ajamaan kirkolle vähän tavallista nopeampana kulkueena. Soittokunta soitti hääkulkueeseen kuuluvaa reipasta räimettä ja me tulimme perässä auton torvea toitotellen. Sulhanen huusi pysähtymään heti kun pääsimme kirkon parkkipaikalle ja juoksi morsiammensa vierelle kulkueeseen, joka oli jo marssimassa sisälle kirkkoon.

Iltapäivällä tunti ennen hääjuhlan alkua tulin leipomoon luvattua hääkakkua hakemaan. "Odota hetki, kakkua koristellaan parasta aikaa". Ennätin odotellessa juoda kahvin. Puolen tunnin kuluttua tuotiin minulle vesipullolaatikkoon pakattu valkoinen kakku, jonka reunat oli koristeltu vaaleilla väreillä ja sokerikukilla. Ilman muuta se oli oikea hääkakku, värikäs kakku iloiseen juhlaan. Lihakauppias teki suuren palveluksen, kun antoi asiakkaan olla väärässä. Ajoin kirkolle ja jälleen kerran sopivasti juuri ennen juhlan alkua. Aina täällä ennätetään ajoissa.

Väärinymmärretty viiniköynnös

Vanha mies kierrätti pihallaan. Jokainen nurkka pihasta oli täynnä kasveja. Ei miten sattuu, vaan takasti mietittynä, mikä kolo riittäisi millekin, mikä menestyisi minkäkin alla ja vieressä, mikä voisi kiivetä minkäkin runkoa pitkin ja niin edelleen. Mies oli kasviharrastaja Maswan kylällä. Menimme ostamaan puuntaimia Mwamitumain pappilan pihalle. Miehellä oli pieni määrä riveissä taimia, jotka olivat myytävänä. Ostimme muutaman hedelmäpuun pappilan pihalle ja muutamia taimi lähti mukaan myös kotipihallemme. Hyvä tuottelias sokeribanaani, passion- ja viiniköynnöksiä. Banaanissa on ensimmäiset hedelmät kypsymässä, passion kasvaa kohisten ja viini on myös kasvanut, mutta ei tuottanut vielä satoa.

Kun kristillisessä kielenkäytössä puhutaan viinpuusta, tarkoitetaan ymmärtääkseni silloin aina viiniköynnöstä. Tämän ymmärtämällä eräs Jeesuksen vertauksista muuttuu erilaiseksi, kuin olin itse ainakin sen aiemmin mieltänyt, vaikka perustiedot viiniköynnöksestä olinkin hahmottanut. ”Minä olen runko, te olette oksat”. Pohdin aiemmin esittelemästäni Santakarin kirjasta mieleen tarttunutta ajatusta. Piti mennä pihalle katsomaan.  Todellakin. Ainakaan tuollaisessa nuoressa viiniköynnöksessa ei ole mitään erikseen erotettavaa runkoa, juuret ja tyviosa, josta oksat lähtevät kurottamaan pitkälle, monien metrien päähän, ovat kaikki ihan samaa pakettia. Mielikuva vanhasta puusta, jossa on tanakka kaiken hallitseva runko ja pienet surkeat oksat, muuttui, kun laitoin nuo muutaman viiniköynnöksen kasvamaan. Voihan mahdoton, millainen elinvoima noissa köynnöksissä onkaan.

Puu seisoo lähes liikkumattomana paikallaan, ehkä vähän huojuu tuulessa. Se kurottaa oksansa rungosta siihen, mihin helpoimmalla ylettää. Köynnös sen sijaan kiipeää vaikka pystysuoraa seinää ylöspäin. Se muuttaa harmaan kiviaidan vihreäksi ja eläväksi. Se vihertää pahimmankin kivikon, ja kulkee kauas lähtöpaikaltaan, kunhan vain juuret ovat hyvässä mullassa.

Miten vertaus puusta ja oksista pitäisi siis kääntää Suomen kontekstiin?

Kävisikö: Minä olen kuin se teidän vanhan kotitalon katonrajassa kiertävä ihmeköynnöksen runko, te olette sen oksat?

Siinäkin runko ja oksat kulkevat yhtämatkaa. Lisäksi hän lupasi oksilleen: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä!"

(Joh.15:1-10)