Sanoma Leo

Kulunut vuosi on ollut yksi parhaista toimintavuosista Sinema Leo -elokuva-automme historiassa. Erilaiset tapahtumat vetivät yhteensä noin 88 500 osallistujaa kymmenillä eri kylillä järjestetyissä lukuisissa eri tapahtumissa. Palautteen perusteella konsepti on toimiva, ihmiset ovat kiinnostuneita ja osallistujia riittää. Sain eilen kirjeen yhdestä kohdealueemme seurakunnista. Toivoivat että työtä jatkettaisiin, koska elokuvat ja evankeliointi olivat lisänneet kirkkoon osallistujien määrää. Sinema on kuitenkin vain yksi ihmisiä kokoavista toimintamuodoista, joita lähetstyön rintamalla tavataan. Suuria väkijoukkoja on tavoitettu kuluneena vuonna muuallakin.

"Urut ovat paras lähetystyöntekijä, sillä ne tuovat niin paljon uusia ihmisiä kirkon toimintaan mukaan!” tuumaa joulun alla julkaistussa haastattelussa Pietarin Pyhän Marian kirkon pappi Mihail Ivanov Suomen Lähetysseuran kotisivuilla. Tasokkaat urkukonsertit vetävät Pietarissa satoja ihmisiä kirkkoon, tyhjää tilaa ei jää ja lisäpenkitkin täyttyvät. Konserttien alussa kerrotaan Luterilaisen kirkon toiminnasta ja kristinuskosta. Seurakunta on lähtenyt kasvamaan. Mahtava uutinen!

Kuulin myös amerikkalaisesta seurakunnasta, jonka messut olivat hiipuneet. Muutamia ihmisiä kerrallaan tuli perinteiseen jumalanpalvelukseen. Otetaan joukko ihmisiä ja seurakunnan vastuunkantajat ja vanhan messun ympärille aletaan tehdä uusia messuja. Joka sunnuntaille valmistellaan useampia perättäisiä messuja. Kaikissa on samat raamatunkohdat ja saarna mutta muuten toteutus, musiikkit ja vapaaehtoiset vaihtelevat. Samalla se perinteinen jumalanpalvelus on pysynyt muuttumattomana omalla paikallaan, (sen nimeksikin on annettu ”perinteinen jumalanpalvelus”) niitä varten, jotka kokevat sen omakseen. Sunnuntaisin on useampia erilaisia messuja peräkkäin ilman ajatusta, että joku messuista olisi arvokkaampi. Seurakunta on kasvanut hurjaa tahtia.

Kauneimmat joululaulut, raskaat joulut ja muut joulun ajan tapahtumat ovat vetäneet kirkkoja ja saleja täyteen ympäri Suomen. Mitä näissä on sellaista, joka joulun loputtuakin vetäisi ihmisiä Jumalan sanan ääreen?

Uskon, että joka paikassa on mahdollista löytää se jokin, joka saa ihmiset suuntaamaan askeleensa kohti kirkkoa. Kaikkialla ei toimi Sinema Leo (= elokuvat tänään), mutta varmasti joka paikassa on mahdollista löytää oma ”SANOMA Leo”  joka saa tämän päivän ihmiset osallistumaan. Rohkeasti ainakin kannattaa kokeilla! Mitä jos alkava uusi vuosi muistettaisiinkin jatkossa Suomen kasvavan kirkon vuotena!

Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Mikko

Harmaa mies - Joulusatu

Kun mietin, miten muistaisin teitä, tämän blogin lukijoita, kommentoijia ja sivulle sattumalta osuvia, päädyin siihen, että kirjoittaisin teille joululahjaksi sadun. Laitan tämän nyt jo vähän ennen joulua, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Tästä se alkaa:

Harmaa mies

Eilen kävin kaupassa, oli joulukausi jo alkanut. Räntäsateen laikuttamat hymyttömät hahmot työnsivät ostoskärryjään ja lukivat vakavina ostoslistojaan reipasta joulumusiikkia sietäen. Ostin pienen purkin silliä ja kotiini palasin. Aloin pottuja keittämään. Kun ne kattilassa kiehuivat, odotin ja ulos ikkunasta katselin. Huomasin, kun toisella puolen katua yksi puu huojui toisin, kuin ne joita alkutalven tuuli taivutti. Katulampun valossa näin; harmaa mies oli koivuun kiivennyt.

Ei miehellä olisi pitänyt olla siihen puuhun mitään asiaa, mutta siellä hän oli. Kostea lumi kimmelsi harmaalla puvuntakilla ja harmailla housuilla. Jotain hän siellä puuhasi pienen hetken ennen kuin hän linkkuuveitsen taskuun taitteli ja alas puusta kiipesi. Vielä puun juurellakin hän jotain touhusi, ja jos oikein näin, hän hymyili. Sitten hän lähti kohti kaupunkia. Kun tarkasti tähtäsin, puun latvuksessa pienen laatikon näin.

Jäin asiaa pohtimaan.

Kiinnostuin hänen puuhistaan.

Pyysin tuttujanikin auttamaan

Jos sattuisivat huomaamaan.

He riensivät heti kertomaan,

kun näkivät hänet touhuissaan.

Päivät kulkivat kulkuaan,

Joulukalenterit luopuivat luukuistaan,

Ja mies vain jatkoi puuhiaan.

Pieniä laatikoita ilmaantui puiston puihin ja muualle, kadun varrelle ja keskustaan. Niitä katselin ja mietin miksi hän laittoi niitä puihin roikkumaan. Koskaan en päässyt sitä kysymään, aina hän lähti hymyillen edeltä kulkemaan. Juuri ennen joulua en miestä nähnyt enään puuhissaan. Arvelin laatikkoleikin siihen loppuneen.

Sitten aamulla heräsin uuteen ääneen,

ensin  hieman utuiseen,

tuskin kuuluvaan, mutta kauniiseen

joka sekoittui aamun raukeaan hiljaisuuteen,

ja oikeaan lumisateeseen.

Se ei häirinnyt, vaan toi väriä aamun harmaaseen,

lämpöä kaupungin viileyteen.

Siinä oli iloa joka sai kasvot hymyn virneeseen.

En tiennyt mistä ääni oli peräisin, pystyin sen kuulemaan, en suuntaa siitä heti ottamaan. Se oli musiikkia paljon suurempaa, joka hengitti hyvällä rytmillä. Siinä oli ilmaa, pakkasyön puhdasta raikkautta, lämpimän merenrannan hoitavaa tuoksua ja kevyttä iloista juoksua. Siinä soi ensimmäisen joulun kirkas tähti ja kapaloidun lapsen puhdas tuoksu. Sitä kaikkea tuli sävelinä siitä pienestä puunlatvan laatikosta, koivun valkoiselta rungolta, naapurin tammen oksalta ja lyhtypylvään harmaalta varrelta.

Lähdin kaupungille kävelemään ja näin sen paljon muuttuneen. Painuneet päät olivat pystyssä, ihmiset kulkivat ja iloa tunsivat. Musiikki tarttui vaatteisiin ja sai niiden värit vaihtumaan. Jokainen lauloi aamun uutta sävelmää. Menivät töihin tai kotiin hymyillen, pientä laulua laulaen. Arvelin, etteivät heidän kaikki taakkansa olleet hävinneet, mutta ne olivat keventyneet.

Kävelin koivun juurelle ja ohuen johdon näin. Otin johdosta kiinni ja lähdin kulkemaan sen päätä päin, sitä tuoreessa hangessa seurasin. Se kulki puulta koilliseen. Se kiipesi latvaan vaahteran, siellä roikkuvaan rasiaan ja laskeutui alas uudelleen. Se kiipesi kolmannen oksalle ja tuli toista puolta takaisin, taas ylös latvukseen ja sieltä kuusen hankalaan tiheyteen. Johtoa seurasin kunnes laskuissa sekosin, moneeko puuhun kiipesin ja kahdeksaan lyhtypylvääseen, kaikissa niissä sen pienen laatikon näin. Hengästyin ja hymyilin.

Johto vei kaupungin laidalle, talon takapihalle, harmaalle vajalle ja vajan oven alle. Koputin oveen ja sen avasin. Löysin pienen patteriradion, johon johto näytti johtavan. Radion vieressä oli sänky ja sängyllä makasi mies, harmaassa juhlapuvussaan, hiljainen hymy kasvoillaan. Miehen näin nukkuneen, en halunnut häntä herättää. Kaupungin apatia oli ollut tappavaa.

Oli halunnut saada sen muuttumaan.

Ei ollut jäänyt apua anomaan,

oli itse alkanut toimimaan.

Oli saanut koko kaupungin laulamaan.

Uutta väriä maalaamaan.

Hymyillen toisia kohtaamaan.

Painoin oven hiljaa kiinni ja hyräillen kaupunkiin palasin. Sen koivun kohdalla pysähdyin ja musiikkia hetken kuuntelin. Pystyisinköhän minäkin jotain tekemään, iloa toisille tuottamaan. Sen ei täytynyt olla kovin vaikeaa, kun harmaa mies ja patteriradio,  nuokin kaksi siihen pystyivät. Ajattelin naapurista aloittaa ja menin ovelle sanomaan: "tuolla olisi silliä ja perunaa, jos teille sattuisi suolapala maistumaan".

Siunattua  Joulua!

Mikko

Charles Dickensin kolme tarinaa

Maisema oli kuin Dickensin joulutarinasta –on kuvaus, jota usein käytetään etenkin britti-kirjallisuudessa. Siinä on kevyttä lumisadetta iltahämärän kaupungissa, jota valaisevat tunnelmalliset katulyhdyt ja jouluvalot, ja ihmiset kulkevat hyväntuulisina kaupungin kaduilla.

Olen monena vuonnan adventin alkaessa kaivanut esille Charles Dickensin kolmen tarinan kokoelman vuodelta 1934 (itse tarinat ovat luonnollisestikin vanhempia). Tunnetuin kirjan tarinoista on ”Jouluaatto” (Christmas Carol) josta muiden muassa Carl Barks sai innoituksen Roope Sedän hahmoon. Siinä ahne ja kylmäsydäminen Scrooge joutuu kohtaamaan menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget, ja lopulta toteamaan, että jatkaessaan kylmää ahnetta elämäänsä hän päätyisi lopulta vain nimeksi tuntemattomaan ja unohdettuun hautakiveen.  ”Vakuuta minulle, että muuttamalla elämääni vielä kykenen torjumaan näitä minulle näyttämiäsi varjoja!” Scrooge anoo tulevien joulujen hengeltä ja aikoo siitä eteenpäin viettää anteliasta joulua joka elämänsä päivän. ”Tahdon elää historiassa, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.” Tästä tarinasta on ihan loistava versio DVD:llä Muppetien joulu. Se on mielestäni yksi parhaista elokuvista joulun odotukseen.

Toinen tarina, ”Joulukellot,” on kuvaus Tobystä, Ravuri-Veckistä, pienestä heikosta ukosta, joka kävelee oudosti ja tienaa lähettinä vaivaisen puolen shillingin palkkaansa, ja joka kuitenkin yrittää pitää huolen pienestä perheestään ja joka myös pitää huolen Tobystä. Yhteiskunnan laidalla ei ole helppoa ja ihmisen arvo on olematon. Aina on niitä, jotka kävelevät yli, hylkivät ja käyttävät hyväksi, mutta, kuten Dickensin tarinassa parhaiten vain osataan, lopulta oikeudenmukaisuus kuitenkin voittaa.

Kolmas tarina, ”kotisirkka”, ei ehkä ole niinkään joulukertomus, mutta sopii hyvin vanhan kirjan kokonaisuuteen.  Siinäkin hyväsydämiset ihmiset kohtaavat vähemmän hyväsydämisiä. Tarinan yksi hienoimpia henkilöitä on köyhä leluseppä Caleb, joka loihtii sokealle tyttärellensä onnellisen maailman kuvailemalla asioita, jotka ovat ahtaita, kurjia, ränsistyneitä ja köyhiä onnellisiksi ja kauniiksi. Ehkä oikeassa elämässä tämä ei toimisi, mutta tarinaan se luo tunteen maailmasta, jossa heikoinkin voi nujertaa ympäröivät vaikeudet, niin halutessaan.

Kaikkia kolmea tarinaa yhdistää yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kritiikki ja maanrakoon poljettujen puolustaminen. Tarinoiden avulla on helppoa tehdä syväluotausta myös omaan mieleen ja tarkastella omaa suhdettaan toisiin ihmisiin. Kuka minä olisin kirjan hahmoista? Olenko rikas vai köyhä. Jos olen rikas, miten suhtaudun niihin, joilla on vähemmän kuin minulla. Itselleni kirja on joka vuosi muistutus siitä, että valmistellessamme omaa jouluamme, kaupungilla värjöttelee lukemattomia lähetti-Tobyjä odottamassa puolen shillingin palkkaansa, kurjasti asuvat Calebit koettavat edes uskotella asioiden olevan hyvin ja meidän tämän maailmanScroogejen on hyvä koettaa muuttaa elämäämme niin, että hyvää tahtoa ei olisi vain jouluna. Nämä kolme tarinaa kannattaa ehdottomasti lukea.

Selviytyminen

Vuoden lopulla olen tehnyt töitä turvallisuuteen ja selviytymiseen liittyvien asioiden parissa. Samaan aikaan on Suomessa uutisoitu myrskyistä ja niiden aiheuttamista vaikeuksista, kuten pitkistä sähkökatkoista. Ongelmat ja ohjeet selviytymiseen ovat pitkälti samanlaisia, vaikka luonnonolosuhteet ja turvallisuustilanne eroavatkin eri maiden välillä.

Helpottaaksemme omaa arkeamme ja ollaksemme varautuneita erilaisiin ongelmiin olemme pyrkineet noudattaa muutamia yksinkertaisia ohjeita ja sääntöjä, joiden avulla yleensä pärjää toistuvien lyhyempien tai pidempien vesi- ja sähkökatkojen ja muiden vastaavien ongelmien yli. Paljon hyödyttäneitä ohjeita ovat olleet mm. seuraavat: 

- Pidä toimiva taskulamppu tai pari, tulitikut ja pari kynttilää jalkoineen aina samassa paikassa, josta ne löytyvät vaikka tunnustelemalla sähköjen katkettua.

- Solar- ja standby- lampuista on paljon iloa sähkökatkojen aikana. Palauta ne aina käytön jälkeen lataukseen.

- Pidä avaimet aina samassa paikassa, jotta pääset talosta ulos tulipalon tai muun hädän sattuessa.

- Pidä ruoho lyhyenä ja kulkuväylien reunat puhtaina käärmeiden varalta. Huolehdi, että hyttysverkot ovat ehyet ja ovien alustat tiiviit hyönteisten ja käärmeiden varalta. Käytä nukkuessa aina moskiittoverkkoa.

- Pidä kodissasi aina muutaman päivän tarpeen verran pitkään säilyvää hätävaramuonaa varalla. Sitä voi tarvita vaikka vain sairastumisen sattuessa.

- Samoin huolehdi, että talossa on aina useita täysiä juomavesipulloja ja kylpyhuoneen ja keittiön kannelliset tynnyrit aina täytettynä puhtaalla vedellä vesikatkojen varalle.

- Suunnittele, miten saat keitettyä vettä ja ruokaa pitkien sähkökatkojen aikana (retkikeitin ja polttoainetta/ kaasuhella/generaattori..)

- Internet toimii mokkulalla ja läppärillä jonkin aikaa sähkökatkojenkin sattuessa. Kannattaa pitää ainakin kahta eri liittymää puheluiden ja netin toimimisen varmistamiseksi. Sähköjen katkettua aloita heti käytön säännöstely.

- Yksi perheen kännyköistä kannattaa olla jokin perusmalli, jonka akku kestää parhaimmillaan viikonkin yhdellä latauksella, ja sen kannattaa olla aina ladattuna.

- Kodissa, (kehitysmaaolosuhteissa mieluummin muussa soveltuvassa paikassa) kannattaa säilyttää pientä määrää käteistä, jos esimerkiksi korttinostaminen tai –maksaminen ei onnistu.

- Auton tulee olla aina hyvin varusteltuna erilaisten tilanteiden varalle, työkalut pitää olla aina omilla paikoillaan ja auto kaikkinensa hyvin huollettuna.

- Kodissa on hyvä olla aina pieni lääkevarasto tavallisimpien tautien (mahataudit, malaria, särkyyn ja kuumeeseen jne.) varalle.

- Tee kodin palo- ja turvallisuustarkastu vuosittain. Hyvä ohje kodin turvallisuuden arviointiin löytyy Paloturvallisuus.info –sivulta (ks. omatoiminen palotarkastus), joka on helppo soveltaa myös ulkomailla asuville. 

Näiden lisäksi on paljon muitakin hyväksi havaittuja ohjeita ja sääntöjä, joilla voi omaa liikkumistaan ja asumistaan tehdä turvallisemmaksi. Ulkomailla ja etenkin kehitysmaissa asuessa on jokainen paljon enemmän itse vastuussa omasta turvallisuudestaan, kuin Suomessa asuvilla, tai ainakin avun saaminen voi olla vaikeampaa. Aiemmin lainaamani isä Bilingin ohje ”huolehdi säännöistä niin säännöt huolehtivat sinusta” on yksi parhaista ohjeista turvallisuuteen ja selviytymiseen eri tilanteissa. Ei tarvitse kuin kerran unohtaa taskulamppu palauttamatta sen oikealle paikalle, kun jo seuraavalla sähkökatkolla saa haparoida pitkin taloa sitä etsimässä. Joten: Huolehdi säännöistä, niin ne pitävät sinusta huolta!

60/365 tavaraa – Museossa

Kun muutimme tähän kaupunkiin ja taloon, jossa yhä edelleen asumme, muutimme oikeastaan eräänlaiseen museoon. Se sopi meille hyvin, koska olemme asuneet  ”museoissa” tätä ennenkin. Asunnossamme oli suunnilleen kattoon asti pakattu huoneellinen kalusteita, jotka olivat palvelleet milloin kenekin kodissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Parisängyn pohjasta pystyi lukemaan, että nukuimme samassa sängyssä pariskunta H:n kanssa. Herra P oli käyttänyt komeroa ja Rouva V ruokapöytää. Kalusteita oli aika paljon, ja kun myöhemmin muitakin työntekijöitä tuli paikkakunnalle jaoimme museostamme muihinkin koteihin. Ja kun toisia lähti, varastoimme kotiimme taas kalusteita, seuraavia tulijoita varten.

Kun ihmiset lähtevät, on lähes aina sama ongelma. Hankkeen loppuessa kaikki mitä tullessa on tuotu ja myöhemmin hankittu, alkaa muuttua ongelmaksi. Matkatavarakiintiöt eivät salli ihan koko kodin kuljettamista. Mihin saada mahtumaan se kaikki, jota ei voi viedä mennessään. Monet projektit ja hankkeet kestävät vain vuoden tai kaksi. Niinpä monet, joihin olemme ennättäneet tutustua, ovat jo palanneet kotimaihinsa. Erityisesti lapsille tämä on haastavaa, kun kaverit vaihtuvat jatkuvasti. Lähtiessä osa tavaroista on helppo jakaa kenelle tahansa tarvitsevalle. Osasta ihmiset suorastaan kilpailevat, tietäen, että Euroopan tuomisten laatu on parempi, kuin täällä yleisesti myynnissä olevien. Näin mekin olemme monet käyttötavaroistamme saaneet ja ostaneet. Joskus osa tavaroista saattaa olla liian eurooppalaisia (vieraita), tai muuten sellaisia, että niille on vaikeaa keksiä muuta tarvitsijaa, kuin toinen eurooppalainen. Kiitokset ruisleseistä ja muista suomijutuista neiti K!

Nykyisin kodissamme on kaiken tämän seurauksena monenlaista tavaraa, joista isoa osaa emme omista itse, ne kuuluvat työnantajamme tarjoamaan peruskalustoon, tai on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Viimeisimmät vierailijat jättivät ison määrän tavaraa jaettavaksi, ne odottavat keittiön nurkassa lähestyvää joulua, ja jakoa kummilasten perheille.

Kuluneen kuukauden aikana ajattelimme antaa pois joitain meille ilmeisen pysyvästi päätyneitä ”museotavaroita”. Kuten esimerkiksi mereneläviä. Useampia vuosia sitten eräs eri puolilla Tansaniaa työskennellyt perhe jätti meille muutamia todella hienoja simpukankuoria. Ne olivat suuria ja kauniita, niissä oli valtameren suolaa ja vapaan veden kohina. Mutta nykyisin ne on luokiteltu uhanalaisiksi ja niiden vienti eurooppaan olisi ollut laitonta. Siksi se muuttava pesue toikin ne meille. Simpukat olivat ennen heille tuloaankin jo kiertäneet vuosien tai vuosikymmenten ajan perheeltä toiselle ja nyt oli meidän vuoromme niitä säilyttää. Aikansa ne olivat hyllyn päällä mutta ne myös vähän vaivasivat minua. Veimme ne koululle, jossa erityisesti taideopettaja otti ne  mielihyvin vastaan koulun kokoelmiin.

Kaikenlaista muutakin museotavaraa päätyi tässä kuussa kiertoon. Vaikeinta oli keksiä, kuka voisi tarvita isoja palapelejä? Mistähän meidän hyllyyn oli päätynyt muutamia 2500 -palan palapelejä, joiden kuva-aiheet olivat 70-luvun Lontoosta? Minulla ei ole kuin jokin hämärä mielukuva eräästä britti-perheestä, joka olisi voinut  ne meille jättää. Sitten ne olivat jääneet hyllyyn. No, nyt niillä on uusi parempi koti ja luulen, että niiden paloja voi tulla myöhemmin vastaan erilaisten taidekäsitöiden koristuksena. Tavara ei ainakaan vielä ole loppumassa. Suunta ei tässäkään kuussa ollut pelkästään ulospäin. Parasta aikaa yksi parhaista ystäväperheistämme on palaamassa kotimaahansa.

Muutaman päivän takainen lähisukulaisen poimeno oli muistutus siitä, ettei täältä saa mitään mukaan viimeiselle matkalle. Taivaaseen ei tarvita maan päältä selviytymispakkauksia. Siellä on kaikkea kylliksi. Sen tiesi hänkin, joka ei halunnut enään vuosiin itsellensä juuri mitään. Sen sijaan hän halusi antaa koko ajan toisille. Tätä kirjoittaessakin istun tässä hänen minulle varta vasten kutomansa villasukat jalassa. Toisia, lukemattoman monia yhtä lämpimiä, värikkäitä ja kauniita olemme jakaneet niitä tarvitseville. Hänen poismenonsa on koskettanut täälläkin monia juuri niiden villasukkien synnyttämän yhteyden myötä. Ihmisen hyvä sydän ei ollut jäänyt huomaamatta, vaikka eivät kasvotusten olleet koskaan kohdanneetkaan.

Kuka sanoikaan viisaasti: ”Älkää kootko aarretta sinne, missä koi ja ruoste raiskaa...” Näin tehden lähteminen eteenpäin mistä tahansa minne tahansa olisi aina vähemmän työlästä.

Sampo Lappalainen Safarilla

Pahoittelen, mutta tämä kirjoitus sisältää juonenkäänteitä ja paljastaa loppuratkaisun jännittävästä tarinasta. Jos haluat säästää jännityksen, lue ensin Sampo Lappalainen ja vasta sitten tämä kirjoitus.

On muutamia kirjoja, joita säilytämme erään kaapin ylähyllyllä joulutavaroiden seassa. Yksi niistä on vanha ja kaunis Sampo Lappalainen. Teksti on Sakari Topeliuksen ja kuvitus Eeli Jaatisen, painos on vuodelta 1944. Omassa lapsuudessani Sampo Lappalainen  taisi olla jossain suuressa satukirjassa, josta vanhempani lukivat sen minulle varmaankin muutaman kerran. Jostain syystä on minulle jäänyt mieleen jokin yksittäinen kerta, kun äitini luki sängyn vieressä Sampo Lappalaisesta. Kuuntelin tarinaa myös monet kerrat c-kasetilta valmiiksi luettuna, taitaa se kasettikin olla vielä tallessa. Tarina oli pienestä pojasta aika jännittävä ja kiehtova. Tarinan Lappi ei ehkä ole ihan oikea Lappi, aikuisena on helppo huomata kohtia, jotka ovat aika tavalla romantisoituja. Mutta kysymyshän onkin sadusta.

Tarinassa vanhemmat varoittavat Sampoa lähtemästä tunturille, jota hallitsevat vuorenkuningas, haltijat ja tontut ja poika voisi joutua vaikka Hiiden kultasarvisen poron valtaan. Vanhempia huolettaa, kun Sampoa ei ole edes kastettu, pahan voimat saavat pian koko Sammon valtaansa. Sammolle tämä on tietenkin ennemminkin kehoitus lähteä seikkailuun. Sitten vain lumi suhisee Sampon ahkion alla Poron juostessa tunturiin, sudet tavoittelevat poikaa, mutta Sampo ei muuta mieti kuin hupaisaa ajoa. Seikkailu vie kielletylle vuorelle ja lopulta Sampo joutuu vuorenkuninkaan, sadan tuhannen suden ja tuhannen karhun  takaa-ajamiksi.

Adventin alkaessa kaivan Sampo Lappalaisen esiin. On minun vuoroni lukea Sampoa omille lapsilleni. Se ei ole joulukirja, mutta siinä on lunta ja pakkasta. Toisinaan lukiessa herää kaipuu Suomen talveen. Olisi mukavaa kahlata taas lumessa, kolata pihaa, vetää suksilla ahkiota, istua pilkille, palella kunnolla ja mennä sen jälkeen saunan lämpöön. Montako vuotta on kulunutkaan siitä, kun viimeksi näimme lunta. Tällaiset ajatukset hiipivät mieleen etenkin näin itsenäisyyspäivänä.

Toinen vähän yllättävämpi juonne, joka kirjasta syntyy, on yhtymäkohdat nykyiseen työhöni. Työskentelen hiippakunnassa, joka haluaa aktiivisesti tehdä lähetystyötä. Mennä ihmisten pariin, joiden elämän todellisuutta ovat ”hiidet ja peikot”, erilaiset henget ja taikuudet, jotka pahimmillaan johtavat jopa ihmishenkien menetyksiin. Milloin vaarassa ovat punasilmäiset naiset, milloin albiinot, milloin mitkäkin. Taikauskoksi nimittämämme asiat ovat ihmisille ympärillä olevaa todellisuutta.

Siksi kristityt ihmiset haluavat viedä viestiä eteenpäin, jos ovat itse saaneet kokea evankeliumin vapauttavan sanoman. Kastaa ja opettaa ihmisiä. Välillä taitavammin, välillä epäonnistuen, mutta lähtökohta on viestissä: ”älkää pelätkö”. Kristityn ei tarvitse pelätä pahiksia.

Tässä on juuri se yhtymäkohta Sampo Lappalaisen ja oman työni välillä. Tarinan lopulla Sampo pakenee aivan viimehetkellä Inarijärven rannalla olevaan pappilaan. Vuoren kuningas vaatii Sampoa, mutta pappi kastaa Sammon ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Mitä silloin tapahtuu. Tarina ei jatku niin, että ”PIM” ja vuorenkuningas ja kaikki pahan voimat katoaisivat lopullisesti. Ne ovat pappilan ovella vaatimassa Sampoa, mutta niillä ei ole enään mitään valtaa kastettuun Sampoon.

Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat lähes kaikki perheidensä ensimmäisiä kristittyjä. Omaan kasteeseensa asti he ovat eläneet monenlaisten uskomusten ja amulettien varassa, on uhrattu esi-isille ja pelätty monenlaisia pahoja voimia. Kasteessa tämä vanha maailma ei katoa heiltä. Mutta se voitetaan. Elävä Jumala on vahvempi. Ja tämä elävä Jumala viestittää: ”Älkää pelätkö!”.  

Olin vastikään eräällä kylällä. Vierailimme kylän noidan talossa. Perheen isä, siis se noita, ei ollut paikalla. Istuessamme talon räystään varjossa keskustelemassa perheen kanssa. Yhtäkkiä talon viereisestä pusikosta alkoi kuulua kovaa kohinaa. Pusikko taipui maahan ja vahva hiekkapyörre, sellainen minikokoinen ”pyörremyrsky”, alkoi kieppua ja sen kova imu nosti maasta hiekkaa ja tavaroita. Pyörre lähti liikkeelle ja tuli suoraan meitä kohti. Paikalla olevat tansanialaiset kristityt nousivat ylös ja huusivat kuorossa: ”Jeesuksen nimessä, väisty.” Tuulenpyörre muutti suuntaa ja ohitti meidät ja talon läheistä tietä pitkin. Sille voi olla moniakin luonnollisia selityksiä, mutta paikallisille kristityille viesti oli selvä. ”Talon isäntä, siis se noita, yritti tulla tervehtimään, mutta onneksi Jeesus on vahvempi.”  Suomessa meillä on niin kauan pakana-ajastamme, ettemme ehkä ymmärrä, että monet asiat, joista nykyisin luemme satukirjoista, olivat silloin ihmisille todellisuutta. Olemme nykyisin aika vapaita, verrattuna esi-isiemme elämään. Lippuamme koristaakin sininen risti.

Vaikka Sampo Lappalainen on hyvä sukellus lähetystyön nykyhetkeen, ennen kaikkea se on minulle tarina, joka on kulkenut lapsuudesta asti mukana. Hauskinta on se, että tarina vie minut yhä edelleen seikkailuun lumisille tuntureille, kiitos siitä omille lapsilleni, jotka haluavat kuulla iltaisin satuja.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kauneimmat joululaulut Mwanzassa

Kauneimmat Joululaulut
lauletaan Mwanzassa

Tiistaina 17.12.2013 klo 18.00.

Perinteitä vaalien paikkana on Tunza Lodge.

Ruoat Tunzan A'la carte listalta (n. 15,000 TZS/hlö).

Varaa pieni pikkujoululahja mukaan.

Tervetuloa!

(Ilmoittele osallistumisestasi Mikolle

pöytävarauksia varten:  sähköposti muodossa

etunimi@utanet.fi)