Kun vierailin pidennetyn viikonlopun uudella
kohdealueellamme Ukerewen saarella, törmäsin siellä lukuisiin pyyntöihin.
Tarvittaisiin kaksi polkupyörää evankelistoille, yhteishinta niille olisi
ollut ehkä alle 100 euroa. Kirkkorakennukset etenevät hitaasti ja yhden
keskeneräisen kirkon oli tuuli kaatanut. Tarvittaisiin rahaa semennttiin. Emme
kuitenkaan luvanneet rahaa yhteenkään pyydetyistä. Miksi? Olisihan ollut ihan
helppoa antaa vaikka nuo kaksi polkupyörää. Tällä uudella alueellamme on ollut
monenlaisia projekteja ja siellä on totuttu saamaan lahjaksi. Omaehtoisuus on
vähentynyt. Rahan antamisen sijasta keskityimme opettamaan, miten seurakunta
voi saada tuloja. Lähes kaikki seurakuntalaiset ovat kalastajia ja loputkin
maanviljelijöitä. Käytännössä lähes jokaisen talon pihalla kasvaa hedelmäpuita
ja seurakunnilla on omat tonttinsa, joihin voi istuttaa lisää hedelmäpuita tai
viljellä muuten tulevia rakennuksia odotellessa. ”Ehdottakaa kalastajillenne, että antaisivat
saaliistaan yhden kalan viikossa myytäväksi seurakunnan hyväksi.” Edellisen
viikon kolehdit olivat tuottaneet 4500 shillinkiä, reilun 2 euroa. Kilosta
kalaa saa saman 4500 shillinkiä. Seurakunnan tulot moninkertaistuisivat
kertaheitolla. Samoin opetimme hedelmien kohdalta. Ehdotimme, että
istuttaisivat kirkkojen pihat hedelmäpuita täyteen. Verrattuna esimerkiksi
aiempaan kohdealueeseemme Maswan alueella, jossa kärsittiin nälästä, tällä
uudella alueella on hyvin paljon mahdollisuuksia, täydelliseen omavaraisuuteen,
jos vain ihmiset heräävät toimimaan. Siksi yritämme olla varviaisia rahojemme
kanssa, ettemme aiheuttaisi vain lisää passiivisuutta.
Samaan aikaan, kun jo muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupunkien
keskustoista pienekin kirkkorakennuksen rakentaminen on huomattavan haastavaa,
voi suuremmissa kaupunkiseurakunnissa tilanne olla hyvin toisenlainen. Tai
uudessa hiippakunnassa, jossa ollaan todella vasta alussa.
Muutaman viikon takaisessa tämän vanhan (ELVD) hiippakunnan
25 -vuotisjuhlassa (no eihän tämä ihan kauhean vanha tämäkään hiippakunta vielä
ole) vierailevat piispat ja muut kehoittivat jatkamaan lähetystyötä ja myös
tasaamaan. Useammat vieraista totesivat kaupunkialueen kirkkojen olevan komeita
ja suoranaisia maamerkkejä. Samalla he myös muistuttivat, ettei tarvitse ajaa
kaupungista kauaskaan maaseudulle, kun kirkkorakennukset ovat hyvin
vaatimattomia ja niiden rakentaminen rahanpuutteen vuoksi on hidasta. Kuultiinkin
useampia kehoituksia jakaa hyvää kaupungeista ulospäin. Samassa juhlassa
kerättiin keräys hiippakunnan katedraaliseurakunnan uuden koulun rakentamiseksi
Mwanzaan. Keräys tuotti käteistä 58 miljoonaa shillinkiä (n. 27 000 euroa) ja
201 miljoonaa shillinkiä (noin 95 000 euroa) lupauksina toimittaa
myöhemmin kuluvan vuoden aikana. Lisäksi oli muut kolehdit ja keräykset.
Yksittäiset perheet saattoivat luvata keräykseen miljoonasta jopa neljään miljoonaan
shillinkiä (n. 500-2000 eur). Täytyy muistuttaa, etteivät tällaiset keräykset
ole jokapäiväisiä. Keräyksestä oli seurakuntalaisia informoitu jo pidempään ja
ihmiset olivat voineet varautua siihen. Silti se oli havaintoesimerkki siitä,
ettei Tansaniaa tule ajatella enään pelkkänä köyhänä kehitysmaana. Vaurauttakin
on, mutta aika paljon se keskittyy kasvukeskuksiin. Alle sadan kilometrin
päässä seurakunta saa pärjätä kahden euron viikkotuloilla ja Kishapun alueella
parin sadan kilometrin päässä täältä on kahdeksas peräkkäinen nälkävuosi
meneillään.
Samaan aikaan, kun osa ihmisistä pystyy vaurastumaan ja
saamaan kiinni samankaltaisesta elintaosta, jota itsekin länsimaissa elämme,
osa ihmisistä kokee itsensä entistä köyhemmiksi. Heidän tulonsa eivät sinällään
ole ehkä muuttuneet, mutta nykyisin toisten rikastuminen tulee paljon
selkeämmin esille, ja vaurastuvien ihmisten myötä hinnat nousevat. Uudet
yksityisellä rahalla rakennetut peilipintaiset hotellit ja muut kaupunkikuvaa
muuttavat rakennukset, uudet jättikokoiset kaupat, hienot ravintolat ja
leipomot kertovat köyhimmille omaa kieltään: ”Nämä asiat eivät ole minua varten, koska olen
köyhä. Ne ovat elämää, josta muut voivat nauttia, mutta minua ei ole kutsuttu
mukaan kulutusjuhliin”. Eriarvoistuminen
lisää yhteiskunnallista jännitettä ja kuten viimeaikojen esimerkit maailmalta
kertovat, se voi muodostua pohjaksi hyvin vakaville levottomuuksille.
Miksi kylien seurakuntia ei sitten auteta? Itse asiassa
autetaan. Muistatte monet kirjoituksemme viimevuoden loppuun saakka yhtenä
työalueenani olleesta Mwamitumain seurakunnasta. Muistattehan, että kaikki
rakentaminen tapahtui siellä yhdessä lähialueen ihmisten kanssa. Maswan vähän
suuremmassa seurakunnassa ihmiset keräsivät rahaa auttaakseen pikkukylien
kirkkoja kasvamaan. Lähetysseura lisäsi siihen oman osuutensa ja seurakuntien
ihmiset antoivat aikaa ja suuret työpanoksensa. Työ tehtiin monen tahon kanssa
yhdessä.
Ihmisillä on täälläkin hyvin vahvaa auttamisen tahtoa, mutta
se vaatii hyvän kanavoinnin. Ajattelen, että tansanialaisille on vuosien
varrella kertynyt jatkuva epäluulo kaikkeen, mikä liittyy rahaan monenlaisten
vastaantulleiden väärinkäytösten ja korruption vuoksi. Siksi epämääräiset
”diakoniakassat” eivät ole suosittuja. Niiden seuranta on vaikeaa. Sen sijaan
rakennushankkeisiin annetaan helposti huomattavan suuria summia. Niissähän
näkee heti, onko työ jatkunut vai ei; onko ovet ja ikkunat saatu paikoilleen
vai ei tai seinät nousseet korkeammalle, kuin viimenäkemältä. Myös kuittien
saaminen rakennustarvikeliikkeistä on paljon helpompaa, kuin jonkin savitalon
köyhältä perheeltä. Mutta kun järjestelmä on uskottava, auttajia löytyy. Eikö
näin ole Suomessakin.
Nämä isot keräykset, joita silloin tällöin täällä kuulee,
eivät ole viesti, ettei täällä enään apua tarvita. Lähetystyötä ja sen tukemista ei kannata vielä lopettaa.
Ehkä tulevaisuudessa kohdemaiden vaurastuessa tulemme pikkuhiljaa siirtymään
enemmän ja enemmän varsinaisen rahallisen avun antamisesta työhön, jossa
ihmiset opetetaan etsimään apua läheltä. Ensin omasta ympäristöstä, tai vaikka
saman hiippakunnan paremmin toimeentulevilta. Jos kaiken oman aktivisuuden
jälkeen näkyy, että voimavarat eivät vielä riitä, silloin kyllä tulemme avuksi.
Meitä lähettejä tarvitaan ehkä entistä enemmän tätä kehitystä tukemaan.
Auttamaan ihmisiä auttamaan kanssasisariaan ja -veljiään, ja luomaan siihen
järjestelmiä. Tulevaisuudessa auttamistyössä tarvitaan siis enemmän ihmisiä
mutta hieman vähemmän suoria apuja. Tosin, niitäkin tarvitaan vielä pitkään.
Kristillistä lähetystyötä tarvitaan vieläkin pidempään. Vaikka
kaupungeissa näyttäisi olevan varallisuutta ja aineellisen kehityksen ulottavan
lonkeroitaan jatkuvasti maaseudullekin uusien sähkölinjojen, koulujen,
terveysaemien ja tiehankkeiden muodossa, ne sellaisenaan eivät poista tarvetta
lähetystyölle. Useat kohdealueidemme aluehallintojen eritasoiset johtajat ovat
eri keskusteluissa pyytäneet: ”tehkää lähetystyötä alueellamme”. Eräs
maakuntajohtaja muistutti: ”Näitä alueellamme
esiintyviä ongelmia (taikauskon vuoksi tapahtuvaa väkivaltaa kuten albiinosurmia
jne.) ei ratkaista aseilla, vaan sillä, että ihmiset luopuvat vahingollisista
perinteistä. Tarvitsemme siksi kristillistä lähetystyötä alueellamme.”