Ilmassa hopeatorven helähdyksiä (Kokko, Laulujoutsen)

Joihinkin kirjoihin tulee palattua uudelleen ja uudelleen. Yksi niistä on Yrjö Kokon Laulujoutsen. Tai oikeastaan laajemminkin Kokon tuotanto. Laulujoutsen on kirja, joka jokaisen, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi, kannattaisi lukea. Se kertoo siitä, miten asiaansa uskova ihminen saattaa aluksi kulkea pettymyksestä toiseen ja naurunalaiseksi joutuminenkaan ei ole aina ihan kaukana. Mutta sinnikyys palkitaan. Ainakin tämän kirjan kohdalla tulokset ovat omin silmin nähtävissä. Montako joutsenta olet tänä syksynä nähnyt muuttomatkallaan? Kirjan kirjoittamisen aikaan arveltiin Suomessa pesivän enään 15 paria joutsenia. Kokko osoitti, että yksittäinenkin ihminen voi muuttaa maailmaa. "Ja vuosia on vielä jäljellä"

Kadun kuhinassa

Vastaantulijat tällä kadulla ovat yhtälailla perinteisiin heimoasuihin pukeutuneita maasaita verikanistereineen ja autonrengassandaaleineen kuin kaupungin vauraimpia kalliissa puvuissaan vielä kalliimmissa autossaan kuin myös köyhiä sormettomia tai varpaattomia kerjäläisiä pankin tai kaupan kulmalla, nuoria eteenpäin pyrkiviä ihmisiä länsimaisissa vaatteissaan, intialaisia ja arabitaustaisia kauppiaita, aasialaisia tiehankkeiden työntekijöitä, eurooppalaisia ja amerikkalaisia milloin missionäärin, milloin kaivosmiehen pestissä ja niin edelleen. On vaikea keksiä, millaista ihmistä tältä kadulta ei löytyisi.

Kun hoidan asioitani, yhdessä liikkeessa tervehditään ”herra Jeesus olkoon ylistetty”, toisessa tuoksuu suitsukkeen savu hindujumalan alttarilta ja kolmannen kaupan ovelle on pitkä jono, koska on perjantai ja muslimien pyhäpäivä, ja muslimikauppias antaa almun jokaiselle sitä pyytävälle. Tällainen katu on vähän sellainen "sopeudu tai kuole -katu", jossa ihminen tottuu pienestä pitäen siihen, että erilaisten ihmisten kanssa on tultava toimeen, jos haluaa pärjätä, vaikka ajattelussa ja tavoissa olisikin eroja.

Kun tulen kotiin, portin avaa vartijamme, joka on muslimi, ja joka tietää vartioivansa kristittyjen kotia. Olemme koettaneet tarjota työtä kodissamme muutamille, ja siten tervehdin nurmea leikkaavaa miestä, joka on katolinen ja vaatteita silittävää rouvaa, joka on adventisti. Lasten koulutoverit ovat noin kolmestakymmenestä eri maasta ja edustavat suunnilleen kaikkia eri uskotokuntia. Siksi syntymäpäiväjuhlat eri kodeissa ovat erilaisia.

Paavi Franciscus on kehoittanut puhumaan toisista uskonnoista kunnioittavasti. Se lienee paras ohje lähteä rakentamaan rauhaa tähän maailmaan.

Vapaus tunnustaa uskoa ja rukoilla ovat täällä ihmisten perusoikeuksia.

"Järjestömme paikallisryhmässä on yhtälailla kristittyjä, muslimeja kuin muidenkin uskontokuntien edustajia. Kuka heistä milloinkin on vastuuvuorossa, aloittaa hän kokouksen yleensä, kuten täällä on tapana, rukouksella. Sellaisella mikä hänelle itselleen ja vakaumukselleen on luonnollista." kertoi yksi tansanialainen tuttavani järjestönsä toiminnasta. Hän on aluejohtajana järjestössä, joka teki yhteistyötä suomalaisen kehitysyhteistyöjärjestön kanssa.

”Jätimme kokouksistamme alkurukoukset pois vain silloin, kun paikalla oli suomalaisen yhteistyökumppanimme edustajia. He eivät pitäneet rukoilemisesta.”

Katolisen kirkon kauneutta
Stone Town, Sansibar.

Sinnikkäille!

(jatkuu)

Miten muut sen tekevät

Kävelin aamupäivällä kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Vein ison nipun papereita kopioitavaksi ja istahdin siksi aikaa kahville suosittuun katukahvioon. Viereen tuli istumaan intialainen mies, joka kyseli kuulumiset ja mistä olen. Kerroin ja että työkseni olen lähetystyöntekijä. Hän kertoi olevansa myös ja tekevänsä työtä eräässä helluntaikirkossa. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun. On aina kiinnostavaa kuulla, miten toiset tekevät lähetystyötä. Siinäkään kun ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa.

(jatkuu)

Puhelin

Tuttu mies huusi nimeltä, pysähdyin ja kyselin kuulumiset. Mies kaivoi taskuaan: ”Näetkö tämän uuden puhelimen. Halusin tulla sanomaan kiitokset.” Miehellä näytti olevan melkein samanlainen vanha Nokia, jollaisen itsekin joskus omistin, mutta muutama vuosi sitten jo hylkäsin. Silti onnittelin. "Miksi kiittelit?" Mies irrotti puhelimen etukannen, takakannen ja akun: ”Näetkö tämän osan. Se on siitä oranssista, jonka annoitte pois. Tämä siitä vanhasta, jonka itse hylkäsit. Tämä siitä harmaasta, jonka vieraanne toivat, joka ei alkanut koskaan toimimaan. Sain nämä osat yhteen sopimaan. Akun jouduin kyllä ostamaan. ”
 

Muistin laatikot, joita olin varastoista tyhjennellyt. Alkuvuosinamme pyysin muutamaa vierailijaryhmää tuomaan muutaman vaikka vanhankin puhelimen tullessaan ensiavuksi ihmisille, joilla ei ollut minkäänlaista. Osa täällä myös arveli, että vanhakin aito puhelin kestäisi pidempään, kuin upouusi feikki, ja pyysivät vanhoja puhelimia. Saimme näin hankittua puhelimet muutamille niitä tarvitseville. Osassa pöytälaatikoista kaivetuista puhelimissa olivat akut kuitenkin jo niin lopussa, ettei niistä ollut enään iloa ihmisille, joilla ei ollut itsellä sähköjä ja siten jatkuvaa latausmahdollisuutta. Heille huonoakkuisen puhelimen pitäminen olisi ollut hyvin kallista. Yksi latauskerta maksaa noin 300 shillinkiä, kymmenyksen päiväpalkasta. Sen päälle pitäisi maksaa vielä itse puhelutkin. Joitain puhelimia jäi siis varastoon pölyttymään.

Vartijoiden radio rikkoontui ukkosella, vedenkeitin paloi karrelle, ladattava lamppu olikin feikki. Milloin mitäkin rikkinäistä olin koonnut yhteen ja laittanut laatikoihin ja aina joskus kysellyt, tietäisikö joku jonkun korjaajan, joka tarvitsisi romut varaosiksi. Parempaa kierrätysmahdollisuutta en ollut täällä keksinyt. Taisin sanoa: "ottakaa tai viekää, jos joku tarvitsee, meillä ne vain pyörii haitolla". Mies tuli nyt siis kiittämään jätteistä. Vaikka romut päätyivät näin kiertoon, ja mies sai puhelimen melkein ilmaiseksi, silti minulle jäi vähän nolo olo. Kauankohan me vielä oikein ajatellaan, että toiselle saa välttää se, mitä itselle emme enään kelpuuta.

Matkapuhelimien, internetin, puhelimen välityksellä tapahtuvien palveluiden ja yleensä kaiken tekniikan kehitys on muutamassa vuodessa ollut täällä huiman nopeaa. Yksi iso muutos on yhä monipuolisemmiksi kehittyvät mahdollisuudet rahan liikutteluun matkapuhelimien välityksellä. Kun viikko sitten menin maksamaan autoveroa, maksu hoitui hetkessä puhelimella ja sain autoon liimattavan verotarran mukaani alle tunnissa prosessin aloittamisesta. Aiemmin pelkkään pankissa seisomiseen saattoi mennä tunteja. Kun työtiimini on reissussa ja rahat loppuvat kesken vaikkapa auton rikkoontumisen vuoksi, lähetän tiimiläisen puhelimeen jonkin summan, jonka he voivat nostaa siellä, missä sitten ovatkin. Aiemmin asia olisi pahimmillaan saattanut vaatia ajamista toisella autolla paikalle, ja kulut olisivat olleet sen mukaiset.

Laitteet ovat kehittyneet nopeasti. Muutamat firmat ovat tuottaneet monipuolistuvien älypuheliminen rinnalla sarjan kehitysmaihin suunniteltuja malleja. Hienoa! Mallit ovat hinnaltaan edullisia, ne kestävät kolhuja ja pölyä, ja mikä parasta, monissa malleissa akut kestävät pitkään. Omakin "kehitysmaapuhelimeni" pitää latausta kaksikin viikkoa kerrallaan, vaikka käytän sitä joka ilta lukulamppuna. Sellaisen puhelimen ylläpitäminen on pienempituloisellekin mahdollista. Mallit, joissa on paikat kahdelle sim-kortille, ovat haluttuja. Se helpottaa elämää maassa, jossa ihmisillä on yleensä useamman operaattorin liittymiä.

On kuitenkin yksi asia, joka ei ole muuttunut. Lukutaidoton ei hyödy edelleenkään sähköposteista ja tekstiviesteistä, eikä pysty hyödyntämään paljoakaan mobiilipankkipalveluja. Olen lukenut ikäiselleni miehelle useita tekstiviestejä hänen puhelimestaan. Tai, jos hän halusi kirjoittaa viestin, hänen piti mennä naapurin koululaisella se kirjoituttamaan, ja odottaa, että koululainen luki myös mahdolliset vastaukset. Tällaiset ongelmat eivät poistu pelkillä kehittyvillä laitteilla.

Kehitys kulkee isoin harppauksin eteenpäin. Nykyisin ei ole enään mielekästä tuoda vanhoja toimimattomia puhelimia kenellekään, edes varaosiksi. Laita ne Suomessa asianmukaiseen keräykseen, josta niiden arvokkaat materiaalit päätyvät uudelleen kiertoon. Jos haluat antaa jollekin lahjaksi puhelimen, osta hänelle uusi. Lahjan saaja on sen arvoinen!

Puhelimien rinnalla on kuitenkin elektroniikkaa ja laitteistoa, jota täältä on edelleen vaikeaa saada niin käytettynä kuin uutenakaan. Esimerkiksi Suomessa voimaan tulleen radiokaistamuutoksen myötä muuttui "tonneittain" langattomia mikkejä laittomiksi. Niistä osalle saattaisi olla täällä edelleen kovasti käyttöä, kunhan niiden tuonti tapahtuisi niin, ettei se veisi elinkeinoa maan äänentoistoravikkeiden myyjiltä. 




Eurooppalaisten ja amerikkalaisten käytettyjä vaatteita
myynnissä Ushirombossa, Pohjois-Tansaniassa.

 

Tietoa laajemmasta käytetyn elektroniikan tuonnista kehitysmaihin: "Kaukainen kaatopaikka"

Vuonna 2013 lumi ei sulanut Rovaniemeltä kesälläkään!

... huusi musta otiskko keltaisella paperilla kioskin seinällä. ”Muuttoliike pohjoisesta kiihtyy!” jatkoi Oulussa ilmestyvä lehti ja pohti, minne pohjoisesta muuttajat voitaisiin parhaiten sijoittaa.

”Olemme suunnittelemassa vastaanottokeskusta pohjoisesta tulijoille. Kapasiteetti on kuitenkin käymässä vähiin.  Ja eipä nämä säät täällä meilläkään enään ole häävejä. Oulujoesta jäät lähtivät heinäkuun lopulla enään kahdeksi viikoksi.” totesi kaupunginjohtaja Tappurainen.  Seuraava vuosi katkaisi kamelinselän. Lunta ja jäätä alkoi kertyä enemmän kuin kukaan olisi uskonut ja kun kesä koitti, ei sitä Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa havainnut enään kuin kalenterista. ”Jäähtyminen on nopeampaa, kuin kukaan on uskonut!” huusi otsikko lehden kannessa.

Toisaalta päiväntasaajan tuntumassa, jossa jäähtymisestä ei ollut vielä merkkejä, ihmisten oli vaikea uskoa koko muutokseen ja toisaalta ennustettiin mahdollisen muutoksen ennen kaikkea auttavan alueen maanviljelystä. ”Kylmeneniminen olisi vain eduksi alueellemme, näemme sen mahdollisuutena talouskasvulle.” totesi eräs alueen lehdistä.

Pohjois-Suomen nuoriso oli jo aiemmin osoittanut haluja lähteä etelään. ”Menis kai sitä vaikka pilkille, ku vain sais reiän jäästä läpi asti ilman nelimetristä jatkoterää kairassa. Ja ei kyllä paljon naurata, ku varpaat o pakaroita myöte jäässä tässäki seisoessa.” totesi kemiläinen yläkoululainen haastattelussa alueensa harrastusmahdollisuuksista. Vanhempi väki oli vielä jäänyt paikoilleen, mutta hekin joutuivat myöntymään siihen, ettei alue ollut enään elinkelpoinen. Joku matkailuyrittäjä pyöritti vielä umpijäisiä hiihtokeskuksiaan, mutta muuten elämä oli käynyt vaikeaksi. Matkailu kärsi lentoliikenteen ongelmista, joita jatkuva arktinen ilma aiheutti koneille. Pohjoisimman Suomen porotalous oli joutunut kriisiin jo aiemmin ja metsät olivat yhtenäisen talven alla jäätyneet pystyyn. Talojen lämmitämisestä oli tullut käsittämättömän vaikeaa ja ennen kaikkea kallista. Kun kuntien asukasluvusta 95 prosenttia alkoi olla työttömänä, oli pakko todeta, ettei toiminta enään kannattanut. Väki lähti etelään.

Kun muutama vuosi oli kulunut, oli huomattava osa suomalaisista muuttanut pääkaupunkiseudulle ja etelärannikolle, loput olivat muuttaneet ulkomaille. Koko maa oli kokonaan tuontiruoan varassa ja laskettiin, että 45 prosenttia ihmisistä oli välittömän ilmaisen ruoka-avun tarpeessa. Onnekkaimpia olivat ne, jotka olivat lähteneet ajoissa ja saaneet työtä. Vuoden 2016 suuri muuttoaalto oli tuonut yli miljoona ihmistä lisää pääkaupunkiseudulle. Osa pääkaupunkiseudun ihmisistä yritti auttaa muuttajia, toiset kokivat, että kaupungin rauha oli mennyttä ja muuttajat aiheuttivat häiöitä. Ihmiset kompuroivat kylmillä kaduilla istuviin vilusta väriseviin kerjäläisiin. Kukaan ei enään tullut ulkomailta Suomeen kerjäämään ja samana vuonna oli Bukarestissa havaittu ensimmäiset suomalaiset kerjäläiset.

Kun ilmaston kylmeneminen sai aikaan muutoksia myös muualla Euroopassa, uhaten ennen kaikkea maanviljelystä, olivat Euroopan maat alkaneet purkamaan vapaata liikkuvuutta maiden välillä. Pohjoisesta tulevien pelättiin vievän muutenkin kiven alla olevia työpaikkoja. Tilanteen toivottomuus alkoi saada pääkaupunkiseudulla ei-toivottuja piirteitä. Yhteenotot paikallisten ja pohjoisesta tulleiden siirtolaisten välillä alkoivat voimistua ja muuttuivat väkivaltaisemmaksi. Varastelu lisääntyi köyhtyneiden ihmisten yrittäessä pitää perheensä hengissä. Vankilat olivat täynnä eri-ikäisiä isiä ja äitejä, jotka olivat jääneet kiinni leivän tai lihasäilykkeen varastamisesta. Lapsikuolleisuus oli noussut 1950 -luvun lukemiin. Kaupunkien kaikki roskikset pengottiin pohjia myöten. Osa ihmisistä alkoi polttaa jätteensä ,  kun heitä inhotti ajatella, että joku kaivelisi heidän jätteitään. Samaan aikaan vartiointiliikkeet ja turvallisuuspalvelut tahkosivat hyvää tulosta, samoin sementti- ja piikkilankakauppiaat rikkaimpien alkaessa hankkia vartiointeja ja muureja talojensa ympärille. Elokuun puolivälissä alkaneet lumisade ja kova pakkanen saivat ihmiset yrittämään epätoivoisin tavoin Itämeren yli lämpimämmille alueille. Valitettavan  monia suomalaisia hukkui pienien täyteen ahdettujen veneiden joutuessa vaikeuksiin ennen rannikkoa. Jäiden tultua ei mikään enään pysäyttänyt muuttoa meren yli. Perille päässeet johdettin vastaanottokeskuksiin, joita oli perustettu sinne, missä vain oli tilaa, vanhoihin tyhjiksi jääneisiin vankiloihin ja muihin joutilaisiin tiloihin.

Kaukana etelässä ilmaston muuttumista ei otettu kauhean vakavasti. Se oli vielä liian kaukainen asia. ”On niin vaikea uskoa mihinkään muutokseen, kun ei se näy täällä meillä oikein millään tavalla,” kertoi nuori erään lehden haastattelussa maapallon pohjoisosia koskettavasta jäätävästä kriisistä kertovan jutun yhteydessä. ”Tuskin tässä on mistään ilmastonmuutoksesta kyse.” kirjoitti hyväpalkkainen ilmastoskeptikko samaisen lehden seuraavassa numerossa. ”Meillä ei ole mitään syytä mihinkään paniikkiin tai elämäntapojemme muutokseen!” hän muistutti lajitovereitaan, joille muutamalla miljoonalla suomalaisella ei ollut mitään merkitystä.

Valtaosa ihmisistä kaikissa maissa kuitenkin koki sääliä, ja ihmiset pyrkivät auttamaan pohjoisen ahdinkoon joutuneita perheitä. Paremmin selvinneiden alueiden kirkot muistuttivat jäseniään: "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille samoin". 





Poikkeuksellisen raesateen pilaama maissipelto Meatussa 4.3.2013.

Sade tuhosi noin 1000 ruokakunnalta koko vuoden sadon.

On arveltu, että tämän vuosisadan puoliväliin mennessä noin 200 miljoonaa ihmistä voi joutua jättämään pysyvästi nykyiset asuinalueensa niiden muuttuessa ilmastonmuutoksen vuoksi elinkelvottomiksi.  (Maailman tila 2009, s. 90)

Mitä mieltä sinä olet: millaiseksi historia muodostuisi, jos ilmasto olisikin alkanut nopeasti jäähtymään?



Lisää vain vesi

Lisää vain vesi ja sementti

ja saat kirkon.

Pienen Mwandoyan seurakunnan kristityt

ovat valaneet ja polttaneet 10,000 tiiltä

saadakseen oman kirkon.

Edellinen kirkko on käynyt pieneksi

eivätkä polttamattomista savitiilistä tehdyt

rakennukset ole kovin pitkäikäisiä.

Oli kaupunki aivan hiljainen

Olin toimistossa kirjoittelemassa, kun työtoverimme Katri soitti ja kertoi kaupungilla varoitettavan mahdollisista mellakoista ja kauppoja ja teitä suljettavan. Hetken kuluttua tuli sähkökatko ja käytössämme oleva akuton kannettava tietokone sammui siihen paikkaan. Ajattelin, että on sama lähteä toimistolta. Parempi koettaa ennättää kotiin ennen mahdollisten levottomuuksien alkua. Ajoin vielä pankille. Kaupungin rauhoittamiseksi oli teitä suljettu. Joduin kiertelmään aika tavalla päästäkseni kotiin.

(lue koko juttu)

Virta

Jumalan luomakunnassa kaikki hyvä virtaa ylhäältä alaspäin, kuten vesi ja armo.

Ihmiset pyrkivät kääntämään virrat kulkemaan toisin kuin on tarkoitettu; alhaalta ylöspäin,

kuten köyhiltä rikkaille.





Joki Kishapussa

Olfert Ricard: Murusia

Oululaisella kirpputorilla, joka on tainnut jo vuosia sitten lopettaa toimintansa, lojui lattialla pahvilaatikko, jossa luki "kristilliset kirjat 2 mk". Muutaman kerran siitä laatikosta tarttui mukaan jokin kirja, hinta ainakin oli silloiselle opiskelijalle sopiva. Yhdestä niistä parin markan kirjoista tuli matkakumppani pitkäksi aikaa. Viimeksi tänään aloittelin aamua kirjaa selailemalla. 

Olfert Ricardin (1872-1929), tanskalaisen papin ja kirjailijan teoksista 1950 –luvulla koottu pikkuinen mietekirja on kulkenut mukana vuosien ajan. Jos minulta kysytään, se on yksi parhaista kokoelmista lyhyitä ajatuksia ja mietteitä. Ricard onnistui tiivistämään paljon pieniin lauseisiin.

Mitäpäs ajattelet vaikkapa näistä:

”Kristityillä ihmisillä on usein omituinen taipumus seisoa nykimässä suljettuja ovia, vaikka aivan vieressä on ovi selkoselällään.”

”Voidaksemme iloita toisistamme taivaassa, täytyy meidän voida sietää toisiamme myös täällä maan päällä.”

”En tiedä vaarallisempaa asentoa luonteelle kuin maata sohvalla ja olla tavattoman innokas”

"Toisinaan voi nähdä, että ihmisillä on niin kiire pelastaa koko maailma, että he unohtavat olla hyviä toinen toisilleen."

Tämä on niitä kirjoja, joita harkitsisin tarkkaan, jos saisin valita mukaani autiolle saarelle vain yhden tai kaksi kirjaa. Jos vain saat sen käsiisi, niin luehan ajatuksen kanssa!

Päivä maailman tärkeimpien ihmisten kanssa

Suomalainen nuori vieraili ystäväperheensä luona. Nuori astui ovesta sisään ketään tervehtimättä, katse älypuhelimeen tiukasti naulittuna ja käveli suoraan olohuoneen sohvalle koko matkan ruutua tuijottaen. Tilanne oli sen verran erikoinen, että perheen isä lopulta  kysyi nuorelta: ”tarvitsetko sinä navigaattoria osataksesi meidän sohvalle?” Koko vierailun aikana nuori ei sanonut sanaakaan, sitäkin enemmän hän uppoutui sosiaaliseen mediaan.

Lue koko juttu

Piiska vai piiskaus?

Koulupukuiset lapset kolkuttavat portille ja pyytävät saada bambukeppejä. Opettaja vaatii lapsilta, että he tuovat kolme risua kuukaudessa piiskaamista varten. Jos annan bambukeppejä, lapsia voidaan piiskata niillä. Jos en anna, lapsia voidaan piiskata, koska he eivät ole tehneet läksyjään; tuoneet keppejä. Kummankohan nyt sitten valitsisi?

Snellmann



Jos tilalliset eivät tahdo ruokkia työmiehiänsä (työntekijöinä), saavat he ruokkia heitä kerjäläisinä,





muistutti J.V. Snellmann tilallisten alkaessa irtisanoa työntekijöitään 1860 –luvun suurten kuolonvuosien aikana.

Olisiko tässä vielä jotain ajatusta meidän aikaamme?

(ote kirjasta A.Meurman: Nälkävuodet 1860 –luvulla, Kansanvalistusseura 1892)

Sinema Leo, elokuvia Pohjois-Tansanian kylissä

Olen puhunut ja kirjoitellut usein Sinema Leo (= "elokuvat tänään") työstä, ja tässäkin blogissa siitä varmastikin tulee mainittua, vaikka tämä ei olekaan mikään virallinen työblogi. Kun tässä kuitenkin on tilaa kirjoitella, ajattelin laittaa tähän kuvaa ja sanaa Victoriajärven Itäisen hiippakunnan evankeliointityön elokuvatoiminnasta, jota suomalaiset kristityt tukevat Suomen Lähetysseuran kautta, ja jossa itse työskentelen. Vastaan mielelläni myös kysymyksiin. Laita kysymyksiä kommentteihin tai sähköpostiin. 

Autoa pakataan. Tällä kertaa mukaan lähti myös
vanha sohvaryhmä erään papin uuteen kotiin.

Tästä se alkaa. Auton pakkaaminen on tarkkaa puuhaa. Projektori menee tuohon koloon, laiteräkki tähän ja generaattori ja kaiuttimet keskilattialle. Auton sängyt levitetään ja niiden päälle nostetaan patjat ja evankelistojen omat tavarat. Auto ja tiimi ovat valmiina lähtöön.

Daudi, Christopher ja Sebastian

Sinema Leo:n kolmesta evankelistatasta, (Christopher Misana, Daudi Fadhili ja Sebastian Alloys) aina kaksi vuorollaan on kaksi viikkoa reissussa ja yksi lepovuorossa. 



Tästäkin selvittiin. Tämä ei ole Sineman auto,
mutta samanlainen.



Sinema Leo:n auto on Toyota Land Cruiser ”hardtop”, järeä maastoauto, jolla pääsee paljon huonompaan paikkaan kiinni kuin hekilöautolla. Auto on ostettu puoleksi hiippakunnan ja puoleksi suomalaisten lahjoittamilla varoilla.

Auton sisätilat on muutettu niin, että auton peräosassa on nukkumatilaa kahdelle hengelle (tosin on aika ahdasta).

Ennen reissua on hiippakunnan tilitä nostettu rahat auton kuluihin, tiimiläisten palkkoihin ja muihin pakollisiin kuluihin. Suomen Lähetysseura laittaa hiippakunnan tilille työmuodon budjetin kahdessa erässä vuoden alussa ja keskellä. Osa minun työtäni on seurata rahankulkua ja johtaa ja suunnitella osaltani työmuodon toimintaa. Siksipä tiedän sentin tarkkuudella, miten työmuodon rahat ovat kuluneet.  Vierailen myös alueilla kyselemässä palautetta ja suunnittelemassa tulevaa. Koko työmuodon, ja siten myös minun, johtaja on hiippakunnan piispanapulainen pastori Oscar Lema. Sinema Leo -työtä tehdään useammissa hiippakunnissa. Sitä on tehty eri alueilla ehkä noin 30 vuoden ajan.

Reissun aluksi ajetaan alueen seurakuntaan. Meillä kaukaisimmat alueet ovat yli 400 km päässä Mwanzasta. Seurakunnassa varmistetaan, että viranomaisten luvat elokuvien näyttämiseen ja ulkoilmatapahtumiin ovat kunnossa ja sovitaan ketkä seurakunnan työntekijöistä ovat mukana milläkin kylällä. Jos on jo ilta, tiimi yöpyy seurakunnassa ja lähtee vasta aamulla kylille.

Kaikki työ suunnitellaan seurakunnan väen kanssa

 Seurakunnat tuntevat omat alueensa. Kun seurakunta haluaa aloittaa toimintansa uudella kylällä, Sinema Leo:n tiimi on valmis auttamaan. Sinema Leo ei mene koskaan sellaiselle alueelle, jossa seurakunnalla ei ole vielä toimintaa. ”Olisi typerää kylvää, mutta jättää kastelematta”, tuumaili  eräs työmuodon aiemmista johtajista. Seurakunta ei rakennu siitä, että tehdään jokin äkkimutka jonnekin, ja jätetään ihmiset oman onnensa nojaan sen jälkeen. Vain pitkäjänteinen työ tuottaa tulosta. Kaikki Sinema Leo:n toiminta on siis osa paikallisseurakuntien omaa toimintaa.

Kun uudelle kylälle saavutaan, aluksi kuulutetaan auton kaiuttimilla, ketä ja mistä ollaan. Kerrotaan, että tapahtumat ovat evakelisluterilaisen kirkon toimintaa, ja ne ovat kaikille avoimia. Aamupäivisin yleensä kierretään ovelta ovelle. Tällöin yleensä etsitään erityisesti jo olemassaolevia kirkon jäseniä, esim. Kylälle muuttaneita kristittyjä, joilla ei asuinpaikkakunnallaan vain ole ollut mahdollisuutta osallistua kirkon toimintaan. Heitä halutaan käydä tervehtimässä ja kutsumassa alkavan seurakunnan toimintaan. Voi olla myös perheitä, jotka ovat toivoneet vierailua, sairaiden luona käyntejä  tai koteja, joissa alueen evankelista toivoo tiimin vierailevan.

Daudi Fadhili puhevuorossa iltapäivän
ulkoilmatapahtumassa.

Iltapäivällä tiimi järjestää seurakunnan työntekijöiden kanssa ulkoilmatapahtuman, jossa kerrotaan tarkemmin ketä ollaan ja mitä ollaan ja mitä kirkossa opetetaan. Näihin tilaisuuksiin kokoontuu yleensä 30 - 300 henkeä. Meidän toiminnan tärkein viesti ihmisille on jouluevankeliumista tuttu: ”älkää pelätkö”. (Palaan tähän toisella kertaa) Autossa on myös valikoima tärkeimpiä kristillisiä kirjoja, joita myydään huomattavasti alennettuun hintaan, ja jonkin verran lahjoitetaan myös ilmaiseksi.

Sen jälkeen alkaa illan elokuvien valmistelu. Valkokangas kootaan, generaattori sijoitetaan sopivaan paikkaan, elokuvalaitteisto kootaan autoon suojaan sateelta ja tuulelta. Nykyisin elokuvat näytetään dvd:ltä valovoimaisella dataprojektorilla.

Kun ilta pimenee (päiväntasaajalla aina noin klo 19,00) elokuvat alkavat. Aluksi näytetään ehkä jokin opetusfilmi vaikkapa perhesuhteista tai HIV-aids-kysymyksistä. Yleensä uudella kylällä kolmen ensimmäisen illan pääelokuvana on tuttu monille kielille käännetty Jeesus –elokuva, jota suomessakin näytetään esim. Rippileireillä. Meillä se on swahilin- ja sukumankielille dupattuna. Autossa on aika laaja swahilinkielinen valikoima kristillisiä elokuvia.

Elokuviin kertyy hieman paikasta ja säästä ja vuodenajasta riippuen 200 – 1 500 ihmistä iltaa kohti. Silloin kuin maanviljelykset vaativat eniten työtä pelloilla, on luonnollisesti vähiten osallistujia elokuvissa. Työ on aika tavoittavaa, vuonna 2011 tavoitettiin noin 51 500 ihmistä, vuonna 2012 noin 38 000 ja tänä vuonna on 1.7.2013 mennessä tiimi on järjestänyt 92 tapahtumaa (elokuvailtoja ja päivätilaisuuksia) ja tehnyt 187 kotikäyntiä, joilla kaikilla yhteensä on tavoitettu noin 38 000 ihmistä. Yhden ihmisen tavoittamiseen olemme käyttäneet vuosittain  noin 250 - 300 TZS eli noin 0,15 euroa.

Huomattavan paljon työaikaa kuluu myös aloittavien seurakuntien työntekijöille annettavaan koulutukseen ja ohjaamiseen, tai voisko sanoa "vertaistukeen", evankelistalta evankelistalle.

Kun elokuvat on näytetty ja ihmiset palaavat koteihinsa, Sinema tiimi purkaa vielä elokuvalaitteet, pakkaa ne autoon, syö illallisen (tai olisiko ”yöllisen”) ja käy nukkumaan autoon. Aamulla työ jatkuu auringon noustessa.

Christopher Misana Sinema tiimistä

Kahden viikon reissulla ennättää käydä useammalla kylällä, joista kullakin viivytään yleensä kolme päivää. Kun kaksi viikkoa on kulunut, tiimi palaa Mwanzaan, tavarat puretaan ja tehdään matkaraportti, palautetaan mahdolliset ylijääneet rahat ja kirjatulot hiippakunnan tilille. Sitten on vuorossa ansaittu lepo ennen seuraavaa reissua.

Tiimin työ kylissä on paljon monipuolisempaa, kuin tässä kuvasin. Mutta nyt tiedät suunnilleen, mitä tarkoittaa, kun puhutaan Sinema Leo:n työstä. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herätti?

(Teksti: Mikko Pyhtilä, Valokuvat: Sebastian Alloys, Christopher Misana, Daudi Fadhili ja Mikko Pyhtilä)

Pilipili

”Kun opetuslapset olivat vielä järvellä, Jeesus teki nuotion ja paistoi kalaa ystävilleen. Hän ripautti kaloihin varmasti pilipiliä ja sitruunaa ja mitä kaikkea muuta tarvitaan, että kalasta tulee hyvää. Jeesus tarjosi hyvää ruokaa ja sitä oli aina riittävästi. Jeesuksen seurassa ei tarvinnut koskaan jäädä nälkäiseksi.”

Pastori Mabula saarnassa Pohjois-Tansanian nälänhädän aikoihin. (Joh. 21: 9-14)

Huolet

Teillä suomalaisilla on isot talot ja paljon tavaraa. Siksi teillä on paljon huolia. Minulla on pieni talo ja vähän tavaraa ja siksi minulla on vain vähän huolia.

Tuumaili paljon suomalaisia nähnyt jo vanhempaan ikään ennättänyt Mama Kalista Moshissa.

Hotelli Mwamitumain kylällä

Isä ja poika

Pieni poika herää keskellä yötä johonkin ja alkaa itkemään. Itku jatkuu vaikka miten yrittää auttaa. Se muuttuu vain kiukkuisemmaksi. Isänä ei ole helppoa olla siinä hetkessä. Harmittaa lapsen puolesta, jolla on mieli mustana. Nolottaa, kun naapurit kuulevat ja ehkä heräävät. Hyttysverkkoikkunat eivät paljoa ääntä pidättele. Luulevatko, että lyömme lasta?

Istun kiikkutuoliin pienen mielenosoittajan kanssa. Kiikutaan hiljaa. Koetan laulaa, lapsi paljon kovempaa omaa kimakkaa säveltään. ”Lennä lennä leppäkerttu...” Laulan vahingossa väärin: ”Siellä isäs äitis sulle, heittää hyvää puuroo”. Itku loppuu kuin seinään. ”Isi, lauloit väärin”. Sitten pikkuinen alkaa laulamaan hiljaisella pienen pojan kirkkaalla ja vielä värisevällä äänellä: ”Lennä lennä leppäkerttu...”. On minun vuoroni nieleskellä. Tulee mieleen jotain jostain vuosien takaa. Minuakin pidettiin näin sylissä. Isä ja äiti, kumpikin vuorollaan. Kiikuttiin kiikkutuolissa tai istuivat jompi kumpi vuoteenreunalla ja silitti, kunnes nukahdin.

Istu vain sylissä pikkuinen. Laula kaunista lauluasi. Ala sitten nukkumaan. Meillä ei ole kiirettä. Nyt on sinun vuorosi. Kiitos niistä hetkistä, jotka minä sain silloin omalla vuorollani.

Tervetuloa!

Tuntui hurjalta katsella maata, joka oli niin rutikuivaa. Vielä hurjemmalta tuntui kun näin, että mies kuokki sitä työn kovettamin käsin leveäteräisellä kuokallaan. Kova maa ei ollut ainoa kiusa. Miehen eväät olivat jo lopussa, olleet jo pidempäänkin, olimmehan etsimässä mahdollisuuksia saada alueelle ruoka-apua. Mutta mies uskoi, että sade vielä saapuu ja siksi hän jatkoi kuokkimistaan.

Tervetuloa maanrako -blogin pariin.