Kirkossa on iloinen meininki. Vieraileva kuoro laulaa hyvin ja tanssii. Eivätkä seurakunnan omat kuorot paljoa kalpene vierailevalle. Joku kappale on sitä oikeaa mama ja baba Africaa, sellaista jykevää ja purevaa, vahvasti laulettua ja sykkivää. Kuoro elää laulussa, syke muuttuu sulaviksi liikkeiksi. Tuohon tanssiin ja ei minun luuni taipuisi. Hengästyisin jo alkutahdeissa, kompastuisin kolmannessa. Ilolla jäisin pidemmäksi aikaa kuoron musiikkiin. Sitä kuunnellessa mietin, mihin me suomalaiset olemme niin usein hukanneet ilon, luvan tehdä itse, elää todeksi ja eläytyä. Suomessa saattaa joutua pyytämään, suorastaan kerjäämään, saisiko seurakunnan nuorten musiikkiryhmä esiintyä omassa kirkossaan.
Saarna on hyvä. Sen pitää opiskelija, joka osoittaa todellista luonnonlahjakkuutta puhumiseen ja opiston opetus on selvästi antanut eväitä sisältöön. Hieno saarna nuorelta. Päivän teemana on se miten Jeesus kaatoi kirkkoon pesiytyneiden markkinamiesten pöydät: ”älkää tehkä minun isäni asuinsijasta markkinapaikkaa.”
Sitten alkaa kolehtiosuus. Ihmiset tuovat kolehtiin mitä pystyvät. Suuren kaupungin kirkossa osa on hyvinkin rikkaita ja he myös antavat paljon. Tämä koko kirkko elää pitkälti omista kolehtituloistaan, vaikka paljon apuja tulee myös ulkopuolelta. Pelkän avun varaan ei kirkkoa voi pystyttää ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Kolehtien ja lahjoitusten merkitys on siksi valtava. Ja niinpä ne saavat jumalanpalveluksissa aika ison sijan.
Normaalisti kolehteja on pari, kolme tai neljäkin, riippuen tarpeista. Kirkon rakentamiseen, seurakunnan juokseviin kuluihin, ja johonkin muuhun, kuten hiippakunnalle. Mutta sitten voi alkaa harambee. Silloin seurakunnan rikkaimmat tuovat eteen jonkin merkittävän rahasumman, kertovat kuinka paljon he antavat ja koko kirkkokansa antaa ablodit ja hurraavat heille. Tämä on minulle yhä edelleen vähän vierasta, olenhan itse oppinut pienestä pitäen siihen, miten ”toisen käden ei pitäisi tietää, mitä toinen antaa”. Kyse on kulttuurierosta. Siinä missä me totumme vähättelemään lahjojamme tai tarjottaviamme, täällä lahja annetaan ilolla ja näyttävästi: "Ota vastaan tämä lahja, jonka parhaan kykyni mukaan olen sinulle valinnut". Se on hyvää itsetuntoa ja antamisen iloa. Mutta silti minun on vähän vaikeaa sopuetua harambeihin. Eniten minua säälittää tässä kirkon köyhät jäsenet. Heille rakennetaan kirkkoa pitkälti juuri niiden rikkaimpien isoilla avustuksilla, ja he ovat siitä kiitollisia. Mutta samalla kukaan ei koskaan ablodeeraa heille ja heidän pienille roposilleen, minkä antavat kolehtiin vähästään. Ja heitä on paljon.
Kuoro laulaa taas. Sitä on ilo kuunnella. Kirkossa jossa ilo asuu, on myös paljon ihmisiä. Tämä on aamun ensimmäinen jumalanpalvelus. Toinen jatkuu kohta, kun on loppunut ja väki kirkossa on vaihtunut. Jään miettimään niitä hiljaisia, jotka eivät voineet antaa paljoa. Jäikö yksin Jeesus heidän vierelleen, osoitti kutakin heistä opetuslapsilleen ja sanoi, ”tuo nainen” tai ”tuo mies antoi enemmän, kuin yksikään toinen. Ne muut antoivat liiastaan.”
(Mark. 12: 41-44)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti