Taisto

Alkuviikosta olin lähdössä reissuun hiippakunnan uudelle lähetysalueelle. Kerron tuosta sitten
vaikka alkavalla viikolla paremmin. Mutta silloin aamulla toimistolle ajaessamme edellämme ajanut auto pysähtyi odottamaan, että pieni ja surkeassa kunnossa oleva koiranpentu saisi raahustettua tien yli. Selkä köyryssä ja kuin hidastetussa filmissä asteli pieni isopäinen luuranko hiekkatien ojaan makaamaan. Olin nähnyt saman koiranpennun jo muutamaa päivää aikaisemmin, ja silloin vielä ajattelin, että se oli vain karannut pentu. Nyt tuli selväksi, että se oli täysin hylätty ja missä kunnossa! Emme voineet vielä siinä pysähtyä, oli pakko jatkaa matkaa. Mutta kun pääsin toimiston pihaan, soitin tuttavallemme, jos hän voisi hakea koiranpennun meille. Katsoisimme myöhemmin olisiko armollisempaa kutsua eläinlääkäri vai jäisikö koirapoloinen eloon. Minä en ole koskaan ollut erityisen hyvä koirien ja kissojen kanssa, mutta tuo koirapoloinen oli taas yksi niistä, josta ei voinut muuta ajatella, kuin ettei sitä ainakaan sinne tielle voinut jättää.

Itse lähdin saman tien reissuun ja asia jäi kotiväen huoleksi. Kun tänään tulin nyt välillä käymään kotinurkilla työtoverin häiden vuoksi, oli kotipihalla vastassa sama pikkuinen koira, nykyisin nimeltään Taisto, joka jo huomattavasti vahvistuneena taapersi perässäni. Vaimoni, joka on koko ikänsä pyrkinyt auttamaan kaikenlaisia jalkoihinjääneitä oli yhdessä lasten kanssa antanut pennulle hyvää hoitoa. Selän ja kylkien haavaumat oli hoidettu siististi gentiavioletilla ja sopiva ruoka oli jo paljon vahvistanut  pentua. Toiset koirat olivat adoptoineet pikkuisen omaan laumaansa. Heikko se silti vielä oli, ei meinannut kyljeltään päästä ylös.

Joskus ihmiset laittavat vastakkain ihmisten ja eläinten auttamisen. Olin juuri opettamassa muutamille ihmisille, ettei esimerkiksi torilla makaavaa ihmistä voi vain jättää sinne makaamaan. Pitäisi yrittää tehdä jotain. Mutta se ei heiltä ole pois, jos joskus pikkuiset taistotkin saavat mahdollisuuden.