Jos auttajasta tuleekin patoallas?

Eilinen uutinen Tansaniasta kertoi kehyvarojen väärinkäytöstä. Uutisen mukaan huomattava summa Suomesta ja muista maista tulleita kehitysvaroja oli mennyt hankkeen johtajien päivärahoihin ja ylikalliisiin autoihin. Ennen kuin puuskahdetaan ääneen ”miten korruptoituneita tansanialaiset ovat”,  ja kuinka ”kaikki kehitysyhteistyö ja afrikkalaisten auttaminen pitäisi lopettaa”, täytyy jatkaa uutisten lukemista. Eikös juuri eilisen lehdet täyttyneet uutisista ja keskusteluista suomalaisten johtajien ylisuurista eduista ja palkkioista sekä korruptioepäilyistä. Kysymys oli kummassakin maassa samasta ilmiöstä. Nimitän sitä patoaltaaksi.

Luonnossa kaikki virtaa ylhäältä alaspäin. Samoin kristinuskossa ajatellaan, että kaikki hyvä, kuten armo, tulee ylhäältä alapuolella oleville. Samoin ihmisillä hyvän pitäisi liikkua aina ylhäältä alaspäin. Sieltä missä on paljon, sinne missä on vähän, rikkailta köyhille. Tämä on raamatun viitoittama malli.

Valitettavasti aina silloin tällöin ihminen tai organisaatio muuttuukin patoaltaaksi. Hyvä ei kuljekaan enään eteenpäin, vaan jää patoaltaaseen. Ja pahimmillaan tämä patoallas voi pyrkiä imemään lisää hyvää itselleen myös sieltä "alhaalta", minne apu oli kohdennettu. Virta alkaakin kulkea köyhiltä rikkaille. Näin toimitaan liike-elämässä, mutta tällaiseen voi törmätä myös auttamistyössä.

Huonosti johdettu ja valvottu avustushanke voi muuttua patoaltaaksi. Apu ei kulje enään eteenpäin, vaan pysähtyy hyödyttämään lähinnä avustajia itseään. Esimerkiksi voimme kuvitella vaikka kehityshankkeen, jossa annettaisiin esimerkiksi terveyspalveluita (tämä on siis vain kuviteltu esimerkki!). Hankkeen eurooppalaiset tukijat luulisivat auttavansa köyhien kylien ihmisiä saamaan ilmaisia terveyspalveluita, mutta projektin toteuttajat huomaisivat mahdollisuuden lisäbisnekseen tekemällä palveluista maksullisia. Kun samalla projektin työntekijät määrittelisivät itselleen kylillä tehtäville matkapäiville kohtuuttomat päivärahat ja edut, olisi projekti muuttunut patoaltaaksi, jossa autettaisiin ensisijaisesti projektin omia työntekijöitä. Valvotuissa hankkeissa tällaisen riski on vähäinen. Kunnollinen valvonta tarkoittaa aina läsnäoloa.

Kirkotkaan eivät ole täysin immuuneja patoaltaan vaaralle. Jokin yksittäisen kirkon hallintotaso, keskustoimisto, hiippakunta, rovastikunta, erillishanke tms, saattaisi myös muuttua patoaltaaksi ottamalla vastaan tukia ulkomailta ja samalla keräämällä  tuloja myös avun kohteeksi määritellyiltä ihmisiltä. Jos tämän toiminnan tavoitteena olisi vain suoda lokoisat oltavat kyseisen toimiston ihmisille, kysymys olisi patoaltaasta.

Nopeasti katsottuna esimerkiksi oma hiippakuntamme näyttäisi toimivan osittain näin, mutta kysymys on hyvin toisenlaisesta tilanteesta. Hiippakuntamme työntekijät ovat yleensä ne viimeiset, jotka saavat palkkansa, ja nekin palkat ovat hyvin pieniä. Hiippakuntamme työmuotoja tuetaan ulkopuolelta, koska seurakunnista tulevat tulot eivät vielä riitä kaiken toiminnan järjestämiseen. Kaikella tukemisella on kaksi tärkeää tavoitetta: auttaa ja kouluttaa hiippakuntaa kehittymään omavaraisuuteen ja samalla myös diakonisen ajattelun kasvamiseen. Näemme itse täällä, että eteenpäin ollaan koko ajan menossa.

Väärinkäytökset voivat syntyä myös tahattomasti tai käytännön pakosta. Kuvitellaan, että jonkin projektin, hiippakunnan, seurakunnan tai vastaavan tahon tilillä on ulkomailta tullut summa, joka on tarkoitettu johonkin hankkeeseen, vaikka naistyöhön. Omia tuloja ei ole tullut esimerkiksi alueella alkaneen nälän vuoksi. Organisaatiolla voi olla omien työntekijöiden palkat maksamatta kuukausien ajalta. Jossain vaiheessa kyseinen organisaatio joutuisi varmasti pohtimaan sitä, maksettaisiinko palkat ja muut pakolliset kulut tuosta tilillä olevasta mutta kohdennetusta rahasta, ja koetettaisiin saada ne palautettua myöhemmin. Kohdennettujen rahojen käyttäminen eri tarkoitukseen on aina väärin, mutta tällaisissa tilanteissa sen syitä olisi mahdollista ymmärtää.

Meidän, ”joilla on taskut täynnä rahaa,” on helppo osoittaa sormella niitä, joilla ei ole edes elääkseen. Vaikka moni suomalainen työssäkäyvä ei koe itseään varakkaaksi, on elintasokuilu näiden kahden maan välillä valtava. Köyhyys ei kuitenkaan automaattisesti johda väärinkäytöksiin. Köyhimmät ovat usein kaikkein herkimpiä oikeudenmukaisuudelle. Usein väärinkäytöksistä syytettyinä ovatkin vauraammat ihmiset, jotka ovat pyrkineet käyttämään asemaansa omaisuutensa kartuttamiseen. Eikö tästä ole kyse myös keskustelussa suomalaisten johtajien kohtuuttomista palkkioista ja eduista.

Rahojen väärinkäyttöön näyttäisi olevan pienempi kynnys, jos ne ovat ns. ”kasvotonta rahaa” josta Tansaniassa pitkään työskennellyt Kati Kemppainen on useammassa yhteydessä kirjoittanut. Jos avustusrahoilla on selkeästi jonkun ihmisen kasvot, jolle ollaan varoista henkilökohtaisesti vastuussa, väärinkäytöksen riskit ovat huomattavasti pienemmät. Läsnäolo on siis tärkeää.

Itse jouduin eilen puuttumaan tilanteeseen, joka olisi voinut johtaa pidemmän päälle selvittelyihin. Huomasin, että kirjamyyntituloista oli yksityinen henkilö myöntänyt itselleen ja ystävälleen pienen lainan. Summat olivat 15 euroa kummallekin. Lainatut summat he olivat kirjoittaneet näkyvästi seurantakirjaan, eivät siis olleet yrittäneetkään epärehellisyyttä. Mutta puutuin tilanteeseen kuitenkin heti. Kerroin, ettei pieni laina sinällään olisi ongelma, mutta siitä tulee helposti kierre, ja lainattavat summat kasvavat ja lopulta olemme selvittelemässä väärinkäytettyjä rahoja. Rahat palautuivat kassaan ja ovat jo menneet pankkitilille.