Pieni poika herää keskellä yötä johonkin ja alkaa itkemään. Itku jatkuu vaikka miten yrittää auttaa. Se muuttuu vain kiukkuisemmaksi. Isänä ei ole helppoa olla siinä hetkessä. Harmittaa lapsen puolesta, jolla on mieli mustana. Nolottaa, kun naapurit kuulevat ja ehkä heräävät. Hyttysverkkoikkunat eivät paljoa ääntä pidättele. Luulevatko, että lyömme lasta?
Istun kiikkutuoliin pienen mielenosoittajan kanssa. Kiikutaan hiljaa. Koetan laulaa, lapsi paljon kovempaa omaa kimakkaa säveltään. ”Lennä lennä leppäkerttu...” Laulan vahingossa väärin: ”Siellä isäs äitis sulle, heittää hyvää puuroo”. Itku loppuu kuin seinään. ”Isi, lauloit väärin”. Sitten pikkuinen alkaa laulamaan hiljaisella pienen pojan kirkkaalla ja vielä värisevällä äänellä: ”Lennä lennä leppäkerttu...”. On minun vuoroni nieleskellä. Tulee mieleen jotain jostain vuosien takaa. Minuakin pidettiin näin sylissä. Isä ja äiti, kumpikin vuorollaan. Kiikuttiin kiikkutuolissa tai istuivat jompi kumpi vuoteenreunalla ja silitti, kunnes nukahdin.
Istu vain sylissä pikkuinen. Laula kaunista lauluasi. Ala sitten nukkumaan. Meillä ei ole kiirettä. Nyt on sinun vuorosi. Kiitos niistä hetkistä, jotka minä sain silloin omalla vuorollani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti