Sampo Lappalainen Safarilla

Pahoittelen, mutta tämä kirjoitus sisältää juonenkäänteitä ja paljastaa loppuratkaisun jännittävästä tarinasta. Jos haluat säästää jännityksen, lue ensin Sampo Lappalainen ja vasta sitten tämä kirjoitus.

On muutamia kirjoja, joita säilytämme erään kaapin ylähyllyllä joulutavaroiden seassa. Yksi niistä on vanha ja kaunis Sampo Lappalainen. Teksti on Sakari Topeliuksen ja kuvitus Eeli Jaatisen, painos on vuodelta 1944. Omassa lapsuudessani Sampo Lappalainen  taisi olla jossain suuressa satukirjassa, josta vanhempani lukivat sen minulle varmaankin muutaman kerran. Jostain syystä on minulle jäänyt mieleen jokin yksittäinen kerta, kun äitini luki sängyn vieressä Sampo Lappalaisesta. Kuuntelin tarinaa myös monet kerrat c-kasetilta valmiiksi luettuna, taitaa se kasettikin olla vielä tallessa. Tarina oli pienestä pojasta aika jännittävä ja kiehtova. Tarinan Lappi ei ehkä ole ihan oikea Lappi, aikuisena on helppo huomata kohtia, jotka ovat aika tavalla romantisoituja. Mutta kysymyshän onkin sadusta.

Tarinassa vanhemmat varoittavat Sampoa lähtemästä tunturille, jota hallitsevat vuorenkuningas, haltijat ja tontut ja poika voisi joutua vaikka Hiiden kultasarvisen poron valtaan. Vanhempia huolettaa, kun Sampoa ei ole edes kastettu, pahan voimat saavat pian koko Sammon valtaansa. Sammolle tämä on tietenkin ennemminkin kehoitus lähteä seikkailuun. Sitten vain lumi suhisee Sampon ahkion alla Poron juostessa tunturiin, sudet tavoittelevat poikaa, mutta Sampo ei muuta mieti kuin hupaisaa ajoa. Seikkailu vie kielletylle vuorelle ja lopulta Sampo joutuu vuorenkuninkaan, sadan tuhannen suden ja tuhannen karhun  takaa-ajamiksi.

Adventin alkaessa kaivan Sampo Lappalaisen esiin. On minun vuoroni lukea Sampoa omille lapsilleni. Se ei ole joulukirja, mutta siinä on lunta ja pakkasta. Toisinaan lukiessa herää kaipuu Suomen talveen. Olisi mukavaa kahlata taas lumessa, kolata pihaa, vetää suksilla ahkiota, istua pilkille, palella kunnolla ja mennä sen jälkeen saunan lämpöön. Montako vuotta on kulunutkaan siitä, kun viimeksi näimme lunta. Tällaiset ajatukset hiipivät mieleen etenkin näin itsenäisyyspäivänä.

Toinen vähän yllättävämpi juonne, joka kirjasta syntyy, on yhtymäkohdat nykyiseen työhöni. Työskentelen hiippakunnassa, joka haluaa aktiivisesti tehdä lähetystyötä. Mennä ihmisten pariin, joiden elämän todellisuutta ovat ”hiidet ja peikot”, erilaiset henget ja taikuudet, jotka pahimmillaan johtavat jopa ihmishenkien menetyksiin. Milloin vaarassa ovat punasilmäiset naiset, milloin albiinot, milloin mitkäkin. Taikauskoksi nimittämämme asiat ovat ihmisille ympärillä olevaa todellisuutta.

Siksi kristityt ihmiset haluavat viedä viestiä eteenpäin, jos ovat itse saaneet kokea evankeliumin vapauttavan sanoman. Kastaa ja opettaa ihmisiä. Välillä taitavammin, välillä epäonnistuen, mutta lähtökohta on viestissä: ”älkää pelätkö”. Kristityn ei tarvitse pelätä pahiksia.

Tässä on juuri se yhtymäkohta Sampo Lappalaisen ja oman työni välillä. Tarinan lopulla Sampo pakenee aivan viimehetkellä Inarijärven rannalla olevaan pappilaan. Vuoren kuningas vaatii Sampoa, mutta pappi kastaa Sammon ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Mitä silloin tapahtuu. Tarina ei jatku niin, että ”PIM” ja vuorenkuningas ja kaikki pahan voimat katoaisivat lopullisesti. Ne ovat pappilan ovella vaatimassa Sampoa, mutta niillä ei ole enään mitään valtaa kastettuun Sampoon.

Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat lähes kaikki perheidensä ensimmäisiä kristittyjä. Omaan kasteeseensa asti he ovat eläneet monenlaisten uskomusten ja amulettien varassa, on uhrattu esi-isille ja pelätty monenlaisia pahoja voimia. Kasteessa tämä vanha maailma ei katoa heiltä. Mutta se voitetaan. Elävä Jumala on vahvempi. Ja tämä elävä Jumala viestittää: ”Älkää pelätkö!”.  

Olin vastikään eräällä kylällä. Vierailimme kylän noidan talossa. Perheen isä, siis se noita, ei ollut paikalla. Istuessamme talon räystään varjossa keskustelemassa perheen kanssa. Yhtäkkiä talon viereisestä pusikosta alkoi kuulua kovaa kohinaa. Pusikko taipui maahan ja vahva hiekkapyörre, sellainen minikokoinen ”pyörremyrsky”, alkoi kieppua ja sen kova imu nosti maasta hiekkaa ja tavaroita. Pyörre lähti liikkeelle ja tuli suoraan meitä kohti. Paikalla olevat tansanialaiset kristityt nousivat ylös ja huusivat kuorossa: ”Jeesuksen nimessä, väisty.” Tuulenpyörre muutti suuntaa ja ohitti meidät ja talon läheistä tietä pitkin. Sille voi olla moniakin luonnollisia selityksiä, mutta paikallisille kristityille viesti oli selvä. ”Talon isäntä, siis se noita, yritti tulla tervehtimään, mutta onneksi Jeesus on vahvempi.”  Suomessa meillä on niin kauan pakana-ajastamme, ettemme ehkä ymmärrä, että monet asiat, joista nykyisin luemme satukirjoista, olivat silloin ihmisille todellisuutta. Olemme nykyisin aika vapaita, verrattuna esi-isiemme elämään. Lippuamme koristaakin sininen risti.

Vaikka Sampo Lappalainen on hyvä sukellus lähetystyön nykyhetkeen, ennen kaikkea se on minulle tarina, joka on kulkenut lapsuudesta asti mukana. Hauskinta on se, että tarina vie minut yhä edelleen seikkailuun lumisille tuntureille, kiitos siitä omille lapsilleni, jotka haluavat kuulla iltaisin satuja.

Hyvää itsenäisyyspäivää!