Kun muutimme tähän kaupunkiin ja taloon, jossa yhä edelleen asumme, muutimme oikeastaan eräänlaiseen museoon. Se sopi meille hyvin, koska olemme asuneet ”museoissa” tätä ennenkin. Asunnossamme oli suunnilleen kattoon asti pakattu huoneellinen kalusteita, jotka olivat palvelleet milloin kenekin kodissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Parisängyn pohjasta pystyi lukemaan, että nukuimme samassa sängyssä pariskunta H:n kanssa. Herra P oli käyttänyt komeroa ja Rouva V ruokapöytää. Kalusteita oli aika paljon, ja kun myöhemmin muitakin työntekijöitä tuli paikkakunnalle jaoimme museostamme muihinkin koteihin. Ja kun toisia lähti, varastoimme kotiimme taas kalusteita, seuraavia tulijoita varten.
Kun ihmiset lähtevät, on lähes aina sama ongelma. Hankkeen loppuessa kaikki mitä tullessa on tuotu ja myöhemmin hankittu, alkaa muuttua ongelmaksi. Matkatavarakiintiöt eivät salli ihan koko kodin kuljettamista. Mihin saada mahtumaan se kaikki, jota ei voi viedä mennessään. Monet projektit ja hankkeet kestävät vain vuoden tai kaksi. Niinpä monet, joihin olemme ennättäneet tutustua, ovat jo palanneet kotimaihinsa. Erityisesti lapsille tämä on haastavaa, kun kaverit vaihtuvat jatkuvasti. Lähtiessä osa tavaroista on helppo jakaa kenelle tahansa tarvitsevalle. Osasta ihmiset suorastaan kilpailevat, tietäen, että Euroopan tuomisten laatu on parempi, kuin täällä yleisesti myynnissä olevien. Näin mekin olemme monet käyttötavaroistamme saaneet ja ostaneet. Joskus osa tavaroista saattaa olla liian eurooppalaisia (vieraita), tai muuten sellaisia, että niille on vaikeaa keksiä muuta tarvitsijaa, kuin toinen eurooppalainen. Kiitokset ruisleseistä ja muista suomijutuista neiti K!
Nykyisin kodissamme on kaiken tämän seurauksena monenlaista tavaraa, joista isoa osaa emme omista itse, ne kuuluvat työnantajamme tarjoamaan peruskalustoon, tai on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Viimeisimmät vierailijat jättivät ison määrän tavaraa jaettavaksi, ne odottavat keittiön nurkassa lähestyvää joulua, ja jakoa kummilasten perheille.
Kuluneen kuukauden aikana ajattelimme antaa pois joitain meille ilmeisen pysyvästi päätyneitä ”museotavaroita”. Kuten esimerkiksi mereneläviä. Useampia vuosia sitten eräs eri puolilla Tansaniaa työskennellyt perhe jätti meille muutamia todella hienoja simpukankuoria. Ne olivat suuria ja kauniita, niissä oli valtameren suolaa ja vapaan veden kohina. Mutta nykyisin ne on luokiteltu uhanalaisiksi ja niiden vienti eurooppaan olisi ollut laitonta. Siksi se muuttava pesue toikin ne meille. Simpukat olivat ennen heille tuloaankin jo kiertäneet vuosien tai vuosikymmenten ajan perheeltä toiselle ja nyt oli meidän vuoromme niitä säilyttää. Aikansa ne olivat hyllyn päällä mutta ne myös vähän vaivasivat minua. Veimme ne koululle, jossa erityisesti taideopettaja otti ne mielihyvin vastaan koulun kokoelmiin.
Kuluneen kuukauden aikana ajattelimme antaa pois joitain meille ilmeisen pysyvästi päätyneitä ”museotavaroita”. Kuten esimerkiksi mereneläviä. Useampia vuosia sitten eräs eri puolilla Tansaniaa työskennellyt perhe jätti meille muutamia todella hienoja simpukankuoria. Ne olivat suuria ja kauniita, niissä oli valtameren suolaa ja vapaan veden kohina. Mutta nykyisin ne on luokiteltu uhanalaisiksi ja niiden vienti eurooppaan olisi ollut laitonta. Siksi se muuttava pesue toikin ne meille. Simpukat olivat ennen heille tuloaankin jo kiertäneet vuosien tai vuosikymmenten ajan perheeltä toiselle ja nyt oli meidän vuoromme niitä säilyttää. Aikansa ne olivat hyllyn päällä mutta ne myös vähän vaivasivat minua. Veimme ne koululle, jossa erityisesti taideopettaja otti ne mielihyvin vastaan koulun kokoelmiin.
Kaikenlaista muutakin museotavaraa päätyi tässä kuussa kiertoon. Vaikeinta oli keksiä, kuka voisi tarvita isoja palapelejä? Mistähän meidän hyllyyn oli päätynyt muutamia 2500 -palan palapelejä, joiden kuva-aiheet olivat 70-luvun Lontoosta? Minulla ei ole kuin jokin hämärä mielukuva eräästä britti-perheestä, joka olisi voinut ne meille jättää. Sitten ne olivat jääneet hyllyyn. No, nyt niillä on uusi parempi koti ja luulen, että niiden paloja voi tulla myöhemmin vastaan erilaisten taidekäsitöiden koristuksena. Tavara ei ainakaan vielä ole loppumassa. Suunta ei tässäkään kuussa ollut pelkästään ulospäin. Parasta aikaa yksi parhaista ystäväperheistämme on palaamassa kotimaahansa.
Muutaman päivän takainen lähisukulaisen poimeno oli muistutus siitä, ettei täältä saa mitään mukaan viimeiselle matkalle. Taivaaseen ei tarvita maan päältä selviytymispakkauksia. Siellä on kaikkea kylliksi. Sen tiesi hänkin, joka ei halunnut enään vuosiin itsellensä juuri mitään. Sen sijaan hän halusi antaa koko ajan toisille. Tätä kirjoittaessakin istun tässä hänen minulle varta vasten kutomansa villasukat jalassa. Toisia, lukemattoman monia yhtä lämpimiä, värikkäitä ja kauniita olemme jakaneet niitä tarvitseville. Hänen poismenonsa on koskettanut täälläkin monia juuri niiden villasukkien synnyttämän yhteyden myötä. Ihmisen hyvä sydän ei ollut jäänyt huomaamatta, vaikka eivät kasvotusten olleet koskaan kohdanneetkaan.
Kuka sanoikaan viisaasti: ”Älkää kootko aarretta sinne, missä koi ja ruoste raiskaa...” Näin tehden lähteminen eteenpäin mistä tahansa minne tahansa olisi aina vähemmän työlästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti